Tutkijanura – koulusta kolhoosiin?

Yliopistoista on tullut sovhooseja, joissa harjoitetaan tohtorien tehotuotantoa budjettirahoitusta vastaan. Opetus- ja ohjausresursseja ei ole nostettu. Ollaanko nyt menossa kohti kolhoosimeininkiä eli onko yliopistojen jatkossa hankittava rahoituksensa valtion puolesta tai kenties valtiollekin? Näistä teemoista puhuttiin tutkijakouluja käsittelevässä paneelissa.

Lapin yliopistossa järjestettiin 28.3.08 politiikantutkimuksen ja sosiologipäivien yhteydessä tutkijakouluja käsittelevä paneeli, jonka valtakunnalliset Politu- ja Sovako-tutkijakoulut järjestivät yhdessä. Sovakon johtaja professori Pertti Alasuutari (Tay) aloitti toteamalla väitösten määrän rajun kasvun: kun vuonna 1981 yliopistoissa suoritettiin 20 tohtorintutkintoa yhteiskuntatieteellisellä alalla, oli vuonna 2007 määrä noussut 116 (KOTA-tietokanta). Opetus- ja ohjausresursseja ei sen sijaan ole nostettu. Vuonna 1995 alkaneella tutkijakoulujärjestelmällä pyrittiin muun muassa laskemaan väittelyikää, mutta se on päinvastoin noussut. Alasuutari näki hyvinä puolina tutkijankoulutuksen ammatillistumisen, huonoina taas monet palkkaukseen liittyvät näennäisneuvottelut YPJ:n myötä. Tutkijankoulutukseen tulisi edelleenkin liittää paitsi yleissivistävää metodi- ja teoriaopetusta, myös opetuksen, hallinnoinnin ja muun projektitoiminnan harjoittamista. Koska tutkijakouluja on maassa paljon, hän toivoi lisää yhteistyötä esimerkiksi kesäkoulujen ja yhteisten kurssien tiimoilta.

Lapin yliopistossa väitöskirjaa tekevä ja tällä hetkellä äitiyslomalla oleva Kaisa Hytönen korosti vuorovaikutussuhteiden ja yhteisöllisyyden merkitystä tutkijakouluissa. Jatkotutkintoa tekevät voivat ainelaitoksillaan tuntea itsensä yksin puurtajiksi, joten siksi säännölliset tapaamiset tutkijakoulukollegojen kanssa ovat tärkeitä. Hytöselle kelpasi tutkijakoulutettavan nimike, sillä hän totesi kokevansa itsensä sekä koulutettavaksi että tutkijaksi, mikä näin ay-näkökulmasta on hieman yllättävää.

Vain joka viides tohtori ammattitutkijaksi

Omassa puheenvuorossani kyseenalaistin tohtorintutkinnon jälkeisen koulutuksen laajentamisen, joka näyttää hiipivän yhtä aikaa tohtorintutkinnon inflaation ja tohtoreiden työttömyyden kasvun kera. On laskettu, että Suomessa joka viides valmistunut tohtori voisi ryhtyä ammattitutkijoiksi – yhteiskuntatieteellisellä alalla tämä luku on vielä yläkanttiin paneeliin osallistuneen professori Heikki Paloheimon mielestä. OPM:n koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa vuosille 2007-2012 sanotaan, että “korkeakoulutettuja aktivoidaan ryhtymään yhä enemmän yrittäjäksi”. Mitä koulutukseen tulee, hyvässä sellaisessa ei sinänsä ole tietenkään mitään vastustettavaa, päinvastoin. Ainoastaan ryhmittäinen allokointi ihmetyttää. Luulisi, että esimerkiksi professoreja yhtä lailla kiinnostaisi alansa uusin menetelmäkoulutus. Jyväskylän yliopiston ihmistieteiden metodikeskuksessa tällaista ryhmät ylittävää koulutustarjontaa on käynnistetty, joten toivoakin on. Huolestuttavaa sen sijaan on jos ja kun OPM:n koulutuskokeilujen seurauksena tohtorit joutuvat koululaisen asemaan ja koulutusta tarjotaan huonon koulutus- ja työllisyyspolitiikan peittämiseksi.

Sovakon tutkijakoulututkija Jyri Liukko (Hy) tähdensi tutkijakoulunsa valtakunnallisuuden positiivisuutta eli sitä, että tapaa tutkijoita eri yliopistoista. Liukko kysyi, miksei tutkijakoulujen toimintaan voisi enemmän integroida myös sellaisia tutkijoita, joilla ei ole tutkijakoulupaikkaa. Myös postdoc-tutkijoita kannattaisi ottaa mukaan tutkijakoulujen ohjausryhmiin, mikä olisi tutkijanuran kannalta hyödyllistä heillekin. Liukon mukaan tutkijakouluissa ei sinänsä ole mitään sellaista, joka tekisi niistä koulumaisia eikä niissä koulutusta saavista koululaisia.

Ohjattavia professoria kohden aina vain enemmän

Politun johtaja Paloheimo (Tay) toivoi, että tutkijakoulujen toimintaa “koplattaisiin” enemmän tutkimusprojektien toimintaan. Tämä olisi järkevää myös ohjausvajeen näkökulmasta. Paloheimo kysyi, voidaanko puhua ohjauksen tason romahtamisesta, koska yhtä professoria kohden on ohjattavia aina vain enemmän. Hän myös kritisoi sitä, että suomalaisessa koulutuksen päätöksentekokoneistossa maisterit päättävät tohtoreiden koulutuksesta. Paloheimo hauskuutti yleisöä toteamalla, että OPM on tehnyt yliopistoista sovhooseja. Kun entisen Neuvostoliiton traktorituotannossa tuottavuutta alettiin tarkastella painon mukaan, alettiin niistä tehdä entistä painavampia, joskin samalla ehkä käyttökelvottomia. Esimerkki rinnastuu yliopistojen tohtorien tehotuotantoon, jossa lupaamalla lisää väitöskirjoja on kasvatettu yliopistojen saamaa budjettirahoitusta. Paloheimo nosti esiin myös nykyisen yliopistojärjestelmän uudistuksen: ollaanko nyt siirtymässä sovhooseista kolhooseihin eli onko yliopistojen jatkossa itse hankittava rahoituksensa valtion puolesta ja kenties valtiollekin? Väitöskirjojen taso on Paloheimon mielestä säilysäilynyt kaiken kaikkiaan entisellään, vaikka tietty “kirjavuus” olisikin lisääntynyt. Kansainvälistymisessä Paloheimo näki myönteisiä piirteitä, sillä tutkintojen standardisointi osaltaan auttaa ylläpitämään hyvää tasoa.

Paneelin keskustelua johti tutkija Tapio Häyhtiö (Tay), ja yleisökin rohkaistui osallistumaan keskusteluun, jossa löydettiin yhteisiä näkökulmia muiden muassa post doc-tutkijoiden ja tutkimusprojektien osallistamiseen sekä tutkijakoulujen yhteistyön lisäämiseen.

Teksti: Kirsti Lempiäinen, tutkija, Tay, Saty ry.
Piirros: Pekka Rantanen