Kolumni Virpi Hämeen-Anttila

Huippu vaiko hyvä?

Viime aikoina ei ole juurikaan puhuttu “hyvästä yliopistosta”. Uutisissa on ollut pinnalla käsite “huippuyliopisto”. Sellainen aiotaan synnyttää mahtikäskyllä ja rahalla yhdistämällä Teknillinen korkeakoulu, Kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu. Onko “huippu” enemmän kuin “hyvä”? Kyllä kai, koska huippu viittaa kärkisijaan. Miten tämä kärkisija määritellään? Siitä päätellen, miten kiihkeästi yritysmaailma ja sitä myötäilevät poliitikot ovat lobanneet uutta hanketta, huippuyliopiston odotetaan palvelevan talouselämän intressejä. Paljastava yksityiskohta tämän synergiapakkauksen suunnitelmissa on, että niissä mainitaan Taideteollisessa korkeakoulussa opetettavista aineista vain teollinen muotoilu. Huippuyliopisto on siis päättäjien slangissa yhtä kuin tuotekehittely- yliopisto.

En toista tässä huippuyliopiston perusteisiin kohdistunutta kritiikkiä, jonka kanssa olen enimmäkseen samaa mieltä. En tietenkään vastusta sitä, että lisärahoituksella kasvatettaisiin opetushenkilökunnan määrää opiskelijamäärään nähden. Se olisi selvä parannus, joka pitäisi toteuttaa koko yliopistolaitoksessa. Mutta minusta on huolestuttavaa, jos ideologia, jolla huippuyliopistoa on ajettu ja perusteltu, voidaan tulkita signaaliksi siitä, millaisena yliopistojen toiminnasta päättävät tahot hahmottavat yliopistotasoisen tutkimuksen ja opetuksen luonteen ja tulevaisuuden.

Todellisen huippuyliopiston pohjana on hyvä yliopisto. Sanoisin, että meillä on onnistuttu luomaan “hyviä yliopistoja” pienemmillä eväillä kuin olisi oikeastaan mahdollista. On kuitenkin väärin, että järjestelmä nojaa niin raskaasti yksilöiden kutsumukseen ja uhrimieleen. Hyvään yliopistoon tarvitaan rahaa, mutta se pitäisi jakaa toisella tavalla kuin nykyään. Laitosten rahoituksen pitäisi olla niin pitkäjänteistä, ettei ylemmän opettajakunnan tarvitsisi lyödä laimin tutkimusta ja opetusta siinä myllytyksessä, jota jatkuva rahanhaku, arviointi ja seuranta aiheuttavat. Toinen ehdoton sijoituskohde olisivat nuoret tohtorit, jotka jätetään nykyään julman apurahakisan ja pätkätöiden armoille. Heidät pitää sitouttaa pysyvämmin yliopistoon. Siihen riittäisivät paljon pienemmät optiot kuin liike-elämän puolella.

Peruskouluja lakkautettaessa ja yhdistettäessä on hoettu, että seinistä ei kannata maksaa. Toki pääasia on se, mitä seinien sisällä tapahtuu, mutta opetus ei suju taivasalla eikä täyteen ahdetuissa luokkahuoneissa. Sama pätee yliopistoihin. Monet yliopistot ovat kärsineet ahtaudesta, ja markkinavuokrien periminen ennen ilmaisista tiloista on lisännyt sitä. Hyvässä yliopistossa tulisi olla väljät tilat sekä työntekoon että henkilökunnan ja opiskelijoiden luontevaan kohtaamiseen.

Hyvä yliopisto ei synny eduskunnan päätöksellä, papukaijan tavoin toistelluilla tehostusvaatimuksilla, epäluuloisella syynäämisellä, kamreeripolitiikalla ja kvartaaliajattelulla. Hyvä yliopisto kehittyy ajan kanssa puitteista, jonka luovat rauhallinen yliopistopolitiikka, pitkän tähtäimen rahoitus, oikeat painopisteet ja luottamus yliopistojen omaan tietoon itsestään ja toimintatavoistaan. Hyvä yliopisto voi olla pieni tai suuri, mutta ei kumpaakaan siksi, että sen pitäisi välttämättä olla sellainen ollakseen hyvä yliopisto — niin kuin päättäjät uskovat. Hyvä yliopisto syntyy luomalla siinä toimiville ihmisille parhaat edellytykset tehdä sitä, mitä he parhaiten osaavat. Tällaisesta yliopistosta talouselämäkin hyötyy eniten, jos se vain malttaa ajatella ja odottaa.

Poistan varmistimen pistoolistani, kun kuulen sanat “huippu” ja “innovaatio”. Ne ovat plaseboja. Vain hyvä on hyvää.

Kirjoittaja on tutkija, kääntäjä ja kirjailija. Tieteentekijöiden liitto valitsi hänet Vuoden tieteentekijäksi 2004.