ACATIIMI 4/07 tulosta | sulje ikkuna

Kolumni Lauri Lajunen

Näkyykö jo valoa tunnelissa?

Suomi kohtasi syvän taloudellisen laman 1990-luvun alussa ja myös akateemisesti koulutetuista tuli työvoimatoimistojen asiakkaita. Tämä käynnisti korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen. Korkeakoulujen koulutusta haluttiin sekä lisätä että suunnata uudelleen. Elinkeinoelämän johdolla yliopistojen lukumäärästä käynnistyi huutokauppa, joka jatkuu edelleen.

Korkeakouluneuvosto laati ehdotuksen rakenteellisesta kehittämisestä: supistettavista tieteenaloista ja lakkautettavista yksiköistä. Tuloksena Kuopion yliopistosta lakkautettiin hammaslääketiede, Oulun yliopistosta rakentamistekniikka ja Turun yliopistosta hammaslääketieteen perusopetus. Kun yhdenkään lääketieteellisen tiedekunnan lakkauttaminen ei onnistunut, vähennettiin lääketieteen aloituspaikkoja 25 prosentilla kaikissa yksiköissä Kuopiota lukuun ottamatta.

Nämä noin 10 vuotta sitten toteutetut rakenteelliset muutokset ovat olleet kaikki joko virheratkaisuja tai aiheuttaneet enemmänkin ongelmia kuin ratkaisseet niitä. Hammaslääketieteen perusopetus on jo käynnistynyt Turussa. Itä-Suomen uhkaavaan hammaslääkäripulaan etsitään ratkaisua Oulun ja Kuopion yliopistojen yhteistyönä. Koska rakentamistekniikan alasajo Oulusta on johtamassa kasvaviin rekrytointiongelmiin Pohjois-Suomessa, yritetään tilannetta korjata Oulun yliopiston, Teknillisen korkeakoulun, Oulun seudun ammattikorkeakoulun ja yritysten yhteisvoimin. Juuri kun lääketieteen supistukset oli toteutettu, todettiin, että maata uhkaa lääkäripula, ja koulutusta ryhdyttiin pikaisesti lisäämään.

Tulosohjaus ja -johtaminen käynnistyivät 1990- luvun puolivälissä. Yliopistoilta ryhdyttiin vaatimaan tuloksellisuutta, tehokkuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Opiskelijamääriä kasvatettiin erityisesti huimasti kasvavan tietoteollisuuden työtehtäviin. Teollisuus arvioi, että mikäli yliopistot eivät nopeasti pysty lisäämään tutkintoja näillä aloilla, jää kymmeniä tuhansia työpaikkoja Suomessa täyttämättä ja teollisuuden on vietävä tutkimus- ja tuotekehitystoimintansa ulkomaille.

Koko 1990-luku ja 2000-luvun alku oli aikaa, jolloin yliopistoja kehitettiin lähes yksinomaan lisäämällä koulutusta elinkeinoelämän vaatimilla aloilla ja supistamalla aloilla, joissa koulutustarve näytti vähenevän. Kun vastaavasti koulutuslisäyksen vaatimaa rahoitusta ei turvattu, tuloksena opiskelija-opettaja - suhde kasvoi roimasti.

Valtion budjetin rahat hädin tuskin riittävät perusopetuksen järjestämiseen ja tutkimusrahoitus on hankittava ulkopuolisista rahoituslähteistä. Ulkopuolinen rahoitus on aina kilpailtua rahaa ja siten sillä on laatua kohottava merkitys. Mutta kun kaikki tutkimusrahoitus tulee kierrättää Akatemian, Tekesin tai Brysselin kautta, kuluu erityisesti professorikunnan aika nykyisin hakemusten laadintaan ja raportointiin. Perustutkimuksen edellytykset ovat myös heikentyneet, sillä suurin osa ulkopuolisista rahoituslähteistä rahoittaa lähinnä soveltavaa tutkimusta.

Yliopistot myöntävät selkeästi tarpeen laadun parantamiselle ja sitä tukevalle rakenteelliselle kehittämiselle, mistä ovat osoituksena mm. Suomen yliopistojen rehtorien neuvoston esittämät kannanotot. Yliopistojen kansainvälisestä kilpailukyvystä on huolehdittava, mutta sitä ei saavuteta vain niputtamalla yliopistoja yhteen ja lakkauttamalla laitoksia. Tieteellisesti korkeatasoinen yliopiston laitos voidaan lakkauttaa päivässä, mutta sen uudelleen perustaminen ja kansainvälisesti tieteellisen korkean tason saavuttaminen voi kestää 30 vuotta.

Rakenteellinen kehittäminen on tehtävä taiten ja historiaan tukeutuen, jotta vältyttäisiin tekemästä samoja virheitä uudelleen. Historia ei opeta, mutta siitä voi kyllä oppia.

1990-luvun alun lamasta tuli pysyvä olotila yliopistoihin, eikä säästäminen liene yliopistojen päätehtävä. Globalisaation haasteet on hyvin tunnistettu. 2000- luvulla on tehty valtava määrä työryhmämietintöjä ja selvitysmiesraportteja, mutta selkeä kokonaisvaltainen suunnitelma silti puuttuu korkeakoulujen kehittämiseksi. Nyt se luvataan tehdä uudessa hallitusohjelmassa. Ohjelma mahdollistaa yliopistojen voimakkaan kehittämisen ja kansainvälisen kilpailukyvyn turvaamisen, mutta automaattisesti se ei kuitenkaan takaa sitä. Uudelta hallitukselta ja uudelta opetusministeriltä odotetaan paljon. 1990-luvulta lähtien yliopistoja vaivanneet laman tunnelmat on jo saatava väistymään ja alituisen säästämisen sijaan on päästävä yliopistojen aitoon laadulliseen kehittämiseen.

Kirjoittaja on Oulun yliopiston rehtori

 


ACATIIMI 4/07 tulosta | sulje ikkuna