4/07

  • pääsivu
  • sisällys
  •  

    Erkki K. Laitinen professori Laskentatoimen ja rahoituksen laitoksella, Vaasan yliopisto

     

    Kolumni Erkki K. Laitinen

    Riittämättömyys on yliopiston palkka

    Yliopistoon tulleet suorituksen mittausjärjestelmät hiostavat. Ne painostavat professoria tekemään ja ohjaamaan tutkimusta, kehittämään opetusta ja hoitamaan hallintoon liittyviä velvoitteita yli voimavarojensa. Sen lisäksi professorin odotetaan kehittävän yhteiskuntasuhteita ja viime kädessä hankkivan itse rahoituksen omalle tutkimustoiminnalleen. Se on kerta kaikkiaan liikaa.

    Hyvässä yliopistossa ymmärretään, että ihmiset ovat erilaisia. He pystyvät ja haluavat tuottaa tuloksia niillä alueilla, joilla he ovat hyviä ja tuntevat toteuttavansa itseään. Kaikkia yksilöitä tarvitaan, mutta kaikki eivät tee kaikkea. Hyvä yliopisto antaa arvoa hyvälle tutkijalle, vaikka hän panostaisikin vähemmän yhteiskunnallisiin suhteisiin. Samalla tavalla yhteiskunnallisesti merkittävissä tehtävissä ansioitunut saa arvostusta, vaikkei ehtisikään tuottaa paljon tutkimusta.

    Suoritemittarit ovat myös romuttaneet perinteisen hyvän olon, jonka saa tutkimuksesta sen valmistuttua. Tutkimustoiminnan suoritteet mitataan pääpainoisesti julkaisuina kansainvälisissä referoiduissa lehdissä. Koska tarjottavien julkaisujen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti, referointiajat ovat jo nousseet yleisesti yli vuoden mittaisiksi. Ei ole harvinaista, että tutkimuksen valmistumisen ja sen julkaisemisen välillä on käsittämätön viiden vuoden viive.

    Mikään ei ole työmotivaatiolle niin turhauttavaa kuin odottaa vuosia usein täysin satunnaisen referoijan outoa raporttia. Samalla syntyy yhteisölle kuva, ettei tee töitä, koska tulokset antavat odottaa itseään. Hyvässä yliopistossa ymmärretään, että tutkija voi julkaista hyviä ja ansiokkaita tutkimuksia myös suomalaisissa lehdissä ja yliopiston omissa julkaisusarjoissa. Tutkimus voi olla hyvä, vaikka se julkaistaisiinkin heti valmistumisen jälkeen silloin, kun se on vielä ajankohtainen.

    Opetuksestakin on kadonnut ilo. Opiskelijat vaativat yhä enemmän ja yhä värikkäämmin tapahtuvaa opetusta. Heille ei enää kelpaa liitutaulu tai heijastin, vaan kaikki asiat pitää loihtia animaatioina valkokankaalle. Sen lisäksi vain harvat opiskelijat haluavat kuulla teorioista yhtään mitään, vaikka ne ovat yliopiston ja usein professorinkin vahvuus. Kaikki tieto pitää antaa täysin valmiiksi sovellettuna, mieluummin liikkuvina värikuvina.

    Kun professori vanhenee, sukupolvien välinen kuilu opiskelijoihin kasvaa ylipääsemättömäksi. Kemiat eivät enää sovi yhteen, opetus tapahtuu väärällä tavalla, vääriä asioita otetaan esille ja uskalletaan jopa vaatia tentissä. Työmotivaatiota ei ole, koska vastakaikua perinteiselle opetukselle ei enää ole. Hyvässä yliopistossa opetusvastuun ottavat nuoremmat opettajat ja tutkijat, jotka tarvitsevat opetuskokemusta ja ovat innokkaita opettamaan lähes saman ikäisiä oppilaita. Vanhemmat professorit vapautetaan kokonaan opetuksesta ja he saavat keskittyä ohjaukseen ja tutkimukseen.

    Kun laskee yhteen professorin velvoitteet ja niihin todella käytetyn työajan, ei jää enää jakamista. Muuta elämää ei juuri ole. Hallintotehtäviä hoidetaan perheen ja ystävien kustannuksella. Ystäviä ei yleensä edes ole yliopiston ulkopuolella, koska niille ei ole aikaa. Hyvä yliopisto ottaa samalla tavalla kuin kyvykäs urheiluvalmentaja huomioon, että professorikin on ihminen ja kokonaisuus. Työkuormitus toteutetaan niin, että hänelle jää riittävästi aikaa hoitaa perhettä ja ystävyyssuhteita. Näin professorin elämä on elämisen arvoista ja näköistä.

    Pelottavinta yliopiston tulevaisuudessa on se, että ihmistyyppi, joka paahtaa vain töitä, jolla ei ole aikaa hankkia perhettä tai ystäviä, joka arvostaa muita vain referoitujen julkaisujen määrällä, yleistyy kovaa vauhtia. Tällainen tunteeton ihmistyyppi tekee yliopistosta pakkosuoriutuvan, kateuden täyttämän ja stressaavan työympäristön. Hyvässä yliopistossa näytetään muitakin tunteita kuin vihaa ja kateutta, luodaan ihmissuhteita, iloitaan perheestä ja ystävistä. Pitkällä tähtäyksellä se tuottaa huomattavasti enemmän tuloksia kaikilla suoritemittareilla mitattuna.

    Kirjoittaja toimii professorina Laskentatoimen ja rahoituksen laitoksella Vaasan yliopistossa