4/07

  • pääsivu
  • sisällys
  •  

    Pirkko Nuolijärvi
    Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen johtaja

     

    Kolumni Pirkko Nuolijärvi

    Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni

    (Dave Lindholm)

    Tiedeyhteisössä työskentelevän ihmisen työyhteisö on moninainen. Varsinainen työyhteisö on se fyysinen työympäristö, jossa on työtovereita, tilat ja tietyt työt, joita suunnitellaan, joita tehdään ja joiden edistymisestä raportoidaan. Työyhteisöön kuuluu myös se verkosto, jonka jäseniä ollaan: lähilaitoksen tutkijat, alan ulkomaiset työyhteisöt ja kaikki muut asiaankuuluvat verkostot. Ja viimein työyhteisöä on koko se henkinen tila, jossa yhteisön jäsen ajatustyötään tekee: kaikki se, mitä ennen kirjoitettiin, ne työt, joihin oma työ liittyy, ja ajatukset, jotka ovat vasta idullaan mutta jotka ovat mahdollisia siksi, että niillä on ympärillään monien ajatusten yhteisö.

    Kuvaamani yhteisön kaikkia tasoja on viime vuosina koskettanut jatkuva vaatimusten jono, jonka pääsisältö tuntuu olevan: tuota enemmän, kuluta vähemmän. Keskeinen voimanlähde, ajattelemisen henkinen tila, uhkaa käydä ohueksi kuin otsonikerros, kun tehokkuuskuvio ja -ohjeistus toisensa perään täyttävät ajatuksemme.

    En moiti rahoittajaa siitä, että se suunnittelee tulevaisuutta ja haluaa tietää, mihin ja miten saadut varat käytetään. Työn tuloksista on mieluisaa kertoa. Monien lailla pidän myös muutoksista, ja tiedän senkin, että kaikessa toiminnassa on aina kohentamisen varaa. Monien muiden lailla toivon kuitenkin, että kulloisiakin politiikkaohjelmiaan hiovat päättäjät eläytyisivät analyyttisemmin työpaikkojen arkeen. Kun tähänkin asti on eletty säästeliäästi, tehty ahkerasti asiallisesti perusteltua työtä eivätkä pitkälle koulutettujen asiantuntijoiden palkat ole päätä huimanneet, kyselläänkin monilla työpaikoilla, mistä vielä voimme säästää. Tällaisissa tilanteissa tarvitaan entistä enemmän yhteistä henkistä voimaa, jotta ei juututtaisi niukkuuden päivittelyyn.

    Työyhteisö ei siis ole irrallaan muusta maailmasta. Tässä piirteessä on myös hyvän työyhteisön voimavara. Kun ollaan tiiviissä kosketuksessa muihin, helpoissa ja vaikeissa asioissa, oman lähiyhteisön vahvuuksiin ja heikkouksiin tulee laajempaa perspektiiviä ja ratkaisujakin on helpompi löytää. Jos käpertyy omaan erinomaisuuteensa tai kykenemättömyyteensä, on äkkiä yksin eikä uudistu. Umpioituminen on joka yksilön ja yhteisön valon vihollinen. Jos osaa asettua tekemään työtä muiden kanssa, valoa ja uskoa tulevaisuuteen riittää epävarmempinakin aikoina. Ei se yleensä rahantuloa lisää, mutta sitäkin enemmän karttuu työn iloa.

    Hyvässä työyhteisössä puhutaan sekä tuloksista että voimien riittämisestä ja uusiutumisesta. Hyvä tulos on tekijälleen aina ilo ja voimia antava asia. Sen varassa jaksaa pitkälle.

    Hyvässä työyhteisössä keskitytään asioihin. Ristiriidat kuuluvat kaikkeen elämään, ja joskus syntyy myös erimielisyyksiä. Hyvä työyhteisö kykenee käsittelemään vaikeuksia ja oppimaan niistä. Mikään ongelma ei ole niin suuri, ettei sille löytyisi ratkaisua. Ja kun ratkaisu löytyy, yhteisö on entistä vahvempi.

    Olivatpa tilanteet, johtamismuodit tai työhyvinvointiopit millaisia tahansa, yhteisöjen hyvinvoinnissa on lopulta aina kysymys yksinkertaisesta elämän perusasiasta, toisen kunnioittamisesta. Hyvässä työyhteisössä parasta on se pieni ja hento ote, jolla osoitamme, että välitämme työtoverista ja hänen työstään. Se ei vaadi suuria sanoja, ei tunteilua eikä tunkeilua. Hyvä työyhteisö kestää kaikenlaista, jos tämä hento ote ihmisestä pitää eikä ikinä kirpoa.

    Professori Pirkko Nuolijärvi on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen johtaja.