Kolumni Osmo Kivinen

Yliopistovirasto yhteisönä?

Yliopisto työyhteisönä ansaitsee, jos ansaitsee, olemassaolonsa oikeutuksen vain osana akateemista yhteisöä – viime kädessä sen kivijalkana. Yliopistotyön best practices eivät voi nojata muuhun kuin akateemisen yhteisön parhaisiin perinteisiin. Kansainvälisesti korkealle noteerattu tutkimus on se mittapuu, jolla kunkin yliopiston arvo tiedeyhteisössä lopulta punnitaan. Perustutkimus ja tieteellinen jatkokoulutus ovat yliopiston perustehtävät, mikään muu taho yhteiskunnassa ei niitä hoida. Mitä tahansa muita tehtäviä yliopistolle yritetäänkin sälyttää ne eivät tutkimusyliopistoon kuulu elleivät ne nivoudu tieteelliseen työhön.

Akateemisessa yhteisössä paremmin tietämisen oikeus on etevimmillä, jos kohta kysyä ja epäillä saavat kaikki. Vertaisarvioinnin kaltaiset akateemisen yhteisön ikiaikaiset toimintatavat ovat korvaamattomat. Tieteellisiin näyttöihin perustuva senioriteetti on se perusta, jolle myös uudet sukupolvet voivat työnsä rakentaa. Akateeminen vapaus on tieteellisen työn ehdoton ehto, mutta tiedeyhteisön vapaus ei tarkoita mielivaltaa, vaan valistunutta, harkintaan perustuvaa, työn ja vastuun jakoa kollegoiden kesken. Tutkijat tutkivat, opettajat opettavat, opiskelijat oppivat ja hallinto toimii. Kaikilla on omat roolinsa ja oppipoika, kisälli- mestari -mallin mukaan edetään.

Yliopistovirastossa todellisuus on toista maata. Tieteen kehto keinuu työaikaseurantajärjestelmän tahdissa. Uudistukset tulevat ja menevät. Parasta työaikaa tärvätään loputtomaan kokouksissa istumiseen ja sen ihmettelyyn, miksi asiat eivät etene. Liian usein asioiden valmistelu on heikkoa ja yhteisön tavoitteisiin sitoutumisen aste alhainen. Sen sijaan, että ongelmat ratkaistaisiin, niitä väistellään ja sysitään taholta toiselle, kunnes ne unohtuvat tai päätyvät lopulta pahnan pohjimmaisen kesäharjoittelijan ratkaistaviksi. Oikein vaikeat asiat eivät kuulu kenellekään. Vastuun kantoon ei ole tungosta, palkintoja haluavat kaikki. Yliopistoviraston arki koostuu kokouksista, joissa vähiten asioihin paneutuneet määräävät tahdin. Kiivaimmat keskustelut käydään esityslistan ulkopuolisista asioista. Kokouspuheilla ei ole yhteyttä itse tekoihin. Yksi ja sama henkilö voi ensin äänestää vasemmalla kädellä puolesta, sitten oikealla vastaan ja kotiin mentyään kirjoittaa vielä eriävän mielipiteen kokouksessa ottamiinsa kaikkiin kantoihin. Jos joku perusteltu päätös saadaan joskus tehtyä, ei ole varmaa, miten se muunnetaan käytännössä toteuttamiskelpoisiksi toimiksi, kun tavoitteiden, keinojen, tekojen ja seurausten välillä ei ole yhteyttä. Normaalikokouksessa puheenjohtajan liturgista alkumonologia seuraa loputon minä, minä, minä… minä puheenvuorojen jono, minkä jälkeen, kun vielä kokouspapereiden painovirheet on korjattu, itseensä tyytyväinen kokousväki voikin vetää asiat yhteen ja todeta, että hyvä: tulipahan taas käytyä rakentava keskustelu.

Ne, jotka eivät syystä tai toisesta pysty omistautumaan täysipainoiselle tieteelliselle työlle, voivat ladata kaiken säästyneen energiansa omakohtaiseen edunvalvontaan, millä ei tietenkään ole mitään yhteyttä koko tiedeyhteisön akateemisiin tavoitteisiin. Miksi olikaan, jos järkeenkäyvät insentiivit puuttuvat ja työviihtyvyys on itse työn tekoa tärkeämpää. Koulumaistuessaan yliopistot epäakatemisoituvat. Kolmatta tehtävää kun tehdään, tutkijakouluistakin tulee suojatyöpaikkoja. Tieteen vaalimisen valju retoriikka legitimoi kaiken.

Kun yliopistoväki valitsee itselleen johtajia, yleensä eniten ääniä saavat henkilöt, joiden ei pelätä syyllistyvän vahvaan johtamiseen. Onneksi joka laitoksen toimistossa on joku henkilö, joka vastaa asioista.

Osmo Kivinen on koulutussosiologian professori Turun yliopistossa.