Konfliktiherkät ja liukuvat rajapinnat
Olin muutamia vuosia
sitten vierailevana
professorina
Moskovan valtionyliopistossa
esittelemässä
Suomessa tehtyä tutkimusta
ja avaamassa yliopistouudistuksemme
periaatteita.
Minua ei kuitenkaan ollut kutsuttu
pääkaupungin kampukselle
vaan Sevastopoliin, missä yliopistofiliaali
sijaitsi venäläisen laivastotukikohdan
sisällä. Kompleksi
oli mahtava, aidattu ja tiukasti
vartioitu linnake keskelle kaunista
ja ihanaa Krimin niemimaata.
Matkasin määränpäähän pikajunan
ylälavitsalla Moskovasta,
läpi eteläisen Venäjän harmaiden
teollisuustaajamien ja Ukrainan mustan mullan alueen. Noita maisemia
katsellessani tuli mieleeni
Olesandr Dov˛enkon elokuva Maa
vuodelta 1930. Muistattehan tuon
mykkäelokuvan häkellyttävän
avarat ja ilmavat maisemat mustavalkoisessa
maaseutumaisemassa.
Kun hyppäsin uteliaana pääteasemalle,
oli ensimmäinen kosketukseni
Sevastopoliin — tuohon
sodista tuttuun kaupunkiin —
hämmentynyt: kaikkien korkeimpien
rakennusten katoilla liehuivat
Venäjän liput. Kun kysyin asiaa
moskovalaiselta isännältäni, hän
vakavoitui ja sanoi lujasti: Krimi
on aina ollut osa Venäjää ja tulee
aina olemaan. Kuusi vuotta myöhemmin
alue liitettiinkin takaisin
Venäjään eikä se hämmästyttänyt
minua enää lainkaan.
Raja-alueita tutkivalle tämänkaltaiset
alueliitokset ja siirtojen niin
sanotut historialliset perustelut
ovat tuttua puhetta etenkin konfliktiherkillä
maailmojen rajoilla,
joihin Krimikin on kuulunut vuosisatoja.
Se, että historian professori
-kollegani vakuutti alueen
olleen ”aina” osa Venäjää, on kaukana niemimaan valloitushistoriallisista
käänteistä, mutta kertoi
paljon siitä, mikä rooli viroissa
istuville professoreille oli annettu.
Tuo tehtävä oli tukea vallassa olevien
alue- ja rajapolitiikkaa.
Tutkijat pysäyttivät ’ajan pyörän’
sopivasti Katariina Suuren
Krimin valloitukseen 1780-luvulle.
Jos tuo kuuluisa pyörä käännettäisiin
600-luvulle e.a.a., voisivat
siirtokuntia seudulle rakentaneet
kreikkalaiset vaatia historiallisin
perustein aluetta omakseen, ja sen
jälkeen vielä mongolit ja turkkilaisetkin.
”Aina” on erinomaisen
mitätön argumentti historiakerronnassa.
Meillä suomalaisilla on oma,
sensitiivinen suhteemme erityisesti
itäiseen rajaseutuumme.
Krimin alueen rajojen liukumiin
nähden rajalinjan siirtymät ovat meillä olleet suhteellisen vähäisiä:
Joensuusta Petroskoihin on 250 km
eli autolla nelisen tuntia — siinä
liukuman laajin ulottuvuus.
Eikä historian saatossa ole ollut
pelipöydällä jakajiakaan niin runsaasti
kuin eteläisillä rajoilla; slaavit,
ruotsalaiset ja suomensukuiset heimot.
Suhteutettuna näihin tietoihin,
ovat taloudellisesti vaatimattomat
itärajan alueet saaneet meillä
kansallisesti valtavan merkitysarvon.
Suomen valtioalue on toden
totta rakennettu itärajasta käsin.
Se on todentunut jälleen kirkkaasti
viimeisen parin vuoden aikana
kun kansallinen katse on suuntautunut
Suomen Karjalan ja Lapin
itärajan suuntaan: Arvellaan, että
Imatran-Lappeenrannan seutu on
jo ehkä liian venäläistynyt samaan
tapaan kuin Terijoki 1920—30-luvulla.
Lappeenrantalainen kansanedustaja
Suna Kymäläinen teki
tunteita kuumentaneen ja kaikista
puolueista tukea saaneen aloitteen kaumaakauppojen
rajoittamisesta ja
Kontiorannan varuskunnan lakkauttaminen
Pohjois-Karjalassa on
nähty virheratkaisuna. Pohjoisessa
taas tyhjenevän Sallan viereen on
kasvamassa hyvin ikävästi lepotilasta
heräävä Alakurtin sotilaskylä.
Puolustusministeri Carl Haglund
on kuunnellut herkällä korvalla
kansan ääntä ja vaatii hänkin
ulkomaalaisten (siis venäläisten)
maakauppoja tarkempaan syyniin.
Yleinen mielipide pehmittyy
rajoituksille, kontrollille ja militarisoinnille
sitä myönteisemmäksi
mitä kauemmin sota eteläisillä raja-
alueilla jatkuu. Mutta missä ovat
vaatimukset lisätystä diplomatian
taidon opetuksesta ja rauhankasvatuksesta?
Eikö näin pienen ja
vähäisen puolustuksen omaavan
valtion kannattaisi panostaa juuri
näihin älykkäisiin selviytymisstrategioihin?
Haastakaa uudet kansanedustajat
näiden suoraa militarisointia
vaikeammin savutettavien taitojen
— mutta pitkällä juoksulla kansallisen
eloonjäämisen kannalta paljon
kestävämmän keinoarsenaalin
rakentamiseen.
Maria Lähteenmäki
historian professori,
Itä-Suomen yliopisto,
vuoden professori 2015
- Painetussa lehdessä sivu 18
|