Konfliktiherkät ja liukuvat rajapinnat

Olin muutamia vuosia sitten vierailevana professorina Moskovan valtionyliopistossa esittelemässä Suomessa tehtyä tutkimusta ja avaamassa yliopistouudistuksemme periaatteita.

Minua ei kuitenkaan ollut kutsuttu pääkaupungin kampukselle vaan Sevastopoliin, missä yliopistofiliaali sijaitsi venäläisen laivastotukikohdan sisällä. Kompleksi oli mahtava, aidattu ja tiukasti vartioitu linnake keskelle kaunista ja ihanaa Krimin niemimaata. Matkasin määränpäähän pikajunan ylälavitsalla Moskovasta, läpi eteläisen Venäjän harmaiden teollisuustaajamien ja Ukrainan mustan mullan alueen. Noita maisemia katsellessani tuli mieleeni Olesandr Dov˛enkon elokuva Maa vuodelta 1930. Muistattehan tuon mykkäelokuvan häkellyttävän avarat ja ilmavat maisemat mustavalkoisessa maaseutumaisemassa.

Kun hyppäsin uteliaana pääteasemalle, oli ensimmäinen kosketukseni Sevastopoliin — tuohon sodista tuttuun kaupunkiin — hämmentynyt: kaikkien korkeimpien rakennusten katoilla liehuivat Venäjän liput. Kun kysyin asiaa moskovalaiselta isännältäni, hän vakavoitui ja sanoi lujasti: Krimi on aina ollut osa Venäjää ja tulee aina olemaan. Kuusi vuotta myöhemmin alue liitettiinkin takaisin Venäjään eikä se hämmästyttänyt minua enää lainkaan.

Raja-alueita tutkivalle tämänkaltaiset alueliitokset ja siirtojen niin sanotut historialliset perustelut ovat tuttua puhetta etenkin konfliktiherkillä maailmojen rajoilla, joihin Krimikin on kuulunut vuosisatoja. Se, että historian professori -kollegani vakuutti alueen olleen ”aina” osa Venäjää, on kaukana niemimaan valloitushistoriallisista käänteistä, mutta kertoi paljon siitä, mikä rooli viroissa istuville professoreille oli annettu. Tuo tehtävä oli tukea vallassa olevien alue- ja rajapolitiikkaa.

Tutkijat pysäyttivät ’ajan pyörän’ sopivasti Katariina Suuren Krimin valloitukseen 1780-luvulle. Jos tuo kuuluisa pyörä käännettäisiin 600-luvulle e.a.a., voisivat siirtokuntia seudulle rakentaneet kreikkalaiset vaatia historiallisin perustein aluetta omakseen, ja sen jälkeen vielä mongolit ja turkkilaisetkin. ”Aina” on erinomaisen mitätön argumentti historiakerronnassa.

Meillä suomalaisilla on oma, sensitiivinen suhteemme erityisesti itäiseen rajaseutuumme. Krimin alueen rajojen liukumiin nähden rajalinjan siirtymät ovat meillä olleet suhteellisen vähäisiä: Joensuusta Petroskoihin on 250 km eli autolla nelisen tuntia — siinä liukuman laajin ulottuvuus.

Eikä historian saatossa ole ollut pelipöydällä jakajiakaan niin runsaasti kuin eteläisillä rajoilla; slaavit, ruotsalaiset ja suomensukuiset heimot. Suhteutettuna näihin tietoihin, ovat taloudellisesti vaatimattomat itärajan alueet saaneet meillä kansallisesti valtavan merkitysarvon. Suomen valtioalue on toden totta rakennettu itärajasta käsin.

Se on todentunut jälleen kirkkaasti viimeisen parin vuoden aikana kun kansallinen katse on suuntautunut Suomen Karjalan ja Lapin itärajan suuntaan: Arvellaan, että Imatran-Lappeenrannan seutu on jo ehkä liian venäläistynyt samaan tapaan kuin Terijoki 1920—30-luvulla. Lappeenrantalainen kansanedustaja Suna Kymäläinen teki tunteita kuumentaneen ja kaikista puolueista tukea saaneen aloitteen kaumaakauppojen rajoittamisesta ja Kontiorannan varuskunnan lakkauttaminen Pohjois-Karjalassa on nähty virheratkaisuna. Pohjoisessa taas tyhjenevän Sallan viereen on kasvamassa hyvin ikävästi lepotilasta heräävä Alakurtin sotilaskylä.

Puolustusministeri Carl Haglund on kuunnellut herkällä korvalla kansan ääntä ja vaatii hänkin ulkomaalaisten (siis venäläisten) maakauppoja tarkempaan syyniin.

Yleinen mielipide pehmittyy rajoituksille, kontrollille ja militarisoinnille sitä myönteisemmäksi mitä kauemmin sota eteläisillä raja- alueilla jatkuu. Mutta missä ovat vaatimukset lisätystä diplomatian taidon opetuksesta ja rauhankasvatuksesta? Eikö näin pienen ja vähäisen puolustuksen omaavan valtion kannattaisi panostaa juuri näihin älykkäisiin selviytymisstrategioihin?

Haastakaa uudet kansanedustajat näiden suoraa militarisointia vaikeammin savutettavien taitojen — mutta pitkällä juoksulla kansallisen eloonjäämisen kannalta paljon kestävämmän keinoarsenaalin rakentamiseen.

Maria Lähteenmäki
historian professori, Itä-Suomen yliopisto, vuoden professori 2015

• Painetussa lehdessä sivu 18