Mikä on yliopiston tehtävä?
Toimittaja soittaa haastatellakseen
yliopistoissa viime
aikoina yleistyneistä yhteistoimintaneuvotteluista,
jotka tähtäävät henkilöstön
vähentämiseen. Toimittaja luettelee
yliopistot, joissa irtisanomisiin
on menty tai mahdollisesti mennään.
Sitten hän esittää ensimmäisen kysymyksensä:
”Millaisen arvion nyt antaisit
tilanteesta?” Aloitan: ”On kyse
siitä, mikä yliopisto on.” Toimittaja
huokaisee ja ajattelee itsekseen: ”YTmenettelyistä
kysyin, mutta taas pääsen
kuuntelemaan syntyjä syviä.”
Yhteistoimintamenettelyn nopean
käytön malli on yliopistoihin
saatu yrityselämästä. Uuden yliopistolain
aikaan menettelyyn on ruvettu
turvautumaan turhan helposti. Nyttemmin
on neuvotteluihin tullut uusi
piirre: yliopiston sisäisiä yksiköitä
eritellään sen mukaan, millainen taloustilanne
niillä on vuoden lopussa.
Henkilöstövähennykset tehdään ”alijäämäisistä
yksiköistä”, jopa ”alijäämäisistä
tutkimusryhmistä”. Tämä
vaikuttaa hätiköidyltä, ja henkilöstö
kokee sen epäoikeudenmukaiseksi.
Tiedekunnat ja laitokset ovat jo lähtökohtaisesti
eriarvoisia sen suhteen,
mitkä ovat niiden mahdollisuudet
saada jatkuvaa täydentävää rahoitusta
— tai ylipäätään ulkopuolisten rahoittamia
tutkimushankkeita. Halutaanko
yliopistoista vähentää juuri sitä henkilökuntaa,
jonka työ ei yleensä tai juuri
tällä hetkellä tuota elinkeinoelämään
sovellusarvoa? Tieteellinen tutkimus
ja siihen perustuva opetus ovat kauaskantoista
työtä, eikä saavutuksia voi
arvioida yhden vuoden perusteella.
Vaikka laitos yrittäisi olla taloudenpidossaan
ehdottoman huolellinen,
se on siinä muiden armoilla. Tilikauden
tuloslaskelman yli- tai alijäämäisyys
vuoden lopussa on melkolailla
sattumanvaraista. Jos täydentävää
rahoitusta onnistutaan hankkimaan,
sitä saadaan eri vuosina eri määriä, ja
rahan kirjautumisen ajankohta yksikölle
voi olla summittainen. Joillekin
tiedekunnille koituu isoja kustannuksia
laboratorioista tai muista erityistiloista.
Vuokrat ovat nousseet,
samoin ylläpitomenot. Kustannuksia
saatetaan ”vyöryttää” yksiköille vasta
loppuvuodesta, jolloin talous painuu
yhtäkkiä miinukselle. Toisaalta vielä
alkuvuonna yliopiston sisäinen palvelukeskus
voi löytää laitoksille edellisvuoden
tuloja, joita ei sitten enää
pystytäkään käyttämään kuluneen
vuoden menoihin, vaan ne imaistaan
yhteiseen kassaan. Talouden seuranta
on vielä kaukana reaaliaikaisesta: laitosjohtajilla
ei ole ajantasaista tietoa,
SAP-järjestelmää ei kyetä laitostasolla
hyödyntämään, ja ennakointi on vaikeaa.
Yliopiston sisäisiä alijäämiä tai talousarvioita
ei siis pitäisi kelpuuttaa
henkilöstövähennysten perustaksi. Peruutuspeilistä näkyvät tilinpäätöstiedot
saavat yliopiston tekemään peruuttamattomia
ratkaisuja, vaikka yliopistoa
tulisi strategisen suunnittelun
avulla viedä tulevaisuuteen. Mikä on
tällöin strategioiden arvo?
Totta tosiaan on kyse siitä, mikä yliopisto
on. Sivistysyliopiston merkitys
konkretisoituu
yliopistolaissa:
”Yliopistojen tehtävänä
on edistää
vapaata tutkimusta
sekä tieteellistä ja
taiteellista sivistystä,
antaa tutkimukseen
perustuvaa
ylintä opetusta
sekä kasvattaa
opiskelijoita palvelemaan
isänmaata
ja ihmiskuntaa.”
Yliopiston tehtävänä
ei siis ole tehdä
”tuottoa” saati
”voittoa”. Tieto, koulutus ja osaaminen
ovat yliopiston tuloksia ja Suomen
vahvuuksia nyt ja tulevaisuudessa.
Suomen täytyy päättää, mitä se yliopistoiltaan
haluaa.
Maarit Valo
puheenjohtaja, Professoriliitto
maarit.a.valo@jyu.fi
- Painetussa lehdessä sivu 2
|