ACATIIMI 3/13 tulosta | sulje ikkuna

Kirja-arviot

Opiskeleva nuoriso ajan hermolla

Jukka Kortti:
Ylioppilaslehden vuosisata. Gaudeamus 2013. 796 sivua.

Yliopistoa on usein syytetty sisäänpäin kääntyneeksi ja ympäröivästä yhteiskunnasta piittaamattomaksi instituutioksi. Syytöksessä voi jossain määrin olla perää, mutta ylioppilaiden omiin julkaisuihin tämä pätee hyvin harvoin.

Ainakin helsinkiläinen Ylioppilaslehti on liikkunut ja sykkinyt ajan valtimolla, ja monet yhteiskunnassa esiin nousseet asiat ovat ensin näkyneet Ylioppilaslehden sivuilla. Tästä kielii jo se, että monet myöhemmin huipulle nousseet ihmiset poliitikoista ja journalisteista kirjailijoihin ja muihin kulttuurihenkilöihin ovat jättäneet kynänjälkensä tähän sata vuotta täyttävään julkaisuun.

Ylioppilaslehden sivuilla ovat kehittäneet taitojaan ja hioneet kyniensä teriä muun muassa Olavi Paavolainen, Urho Kekkonen, Arvo Salo, Pentti Saarikoski, Paavo Lipponen, Anu Kantola — itse asiassa on helpompi luetella ne, jotka eivät ole kirjoittaneet Ylioppilaslahteen kuin ne, jotka ovat.

Niinpä ei ole lainkaan mahtipontista ja liioittelevaa julkaista ja omistaa lähes tuhatsivuinen kirjanjärkäle Ylioppilaslehden värikkään ja vaiheikkaan tien kartoittamiselle.

Mutta miksi ja keiden toimesta lehti aikoinaan perustettiin? Syitä oli useita, mutta tärkeimpiä oli se, että ylioppilaiden yleissivistys oli heikentynyt tieteen ja opintojen erikoistumisen myötä. Samoin ylioppilaiden määrä oli kasvanut merkittävästi ja ruotsinkieliset olivat muodostuneet omaksi kuppikunnakseen, jolla oli oma äänitorvensa Studentbladet. Niinpä suomenkielisten oli saatava myös äänensä kuuluville.

Ylioppilaslehti toimikin pitkään nuorsuomalaisten ja AKS:n asianajajana, ja ajoi Suomen autonomian ja suomenkielen asiaa. 20-luvulla AKS otti lehden kokonaan haltuunsa ja 30-luvulla ylioppilaslehti rummutti nousevan äärioikeiston puolesta.

50-luvulla modernistit nousivat esiin. Heitä ei politiikka juuri kiinnostanut mutta kulttuuri sitäkin enemmän. Uuden kokeilevan kirjallisuuden ja runouden edustajat esiintyivät ahkerasti lehden sivuilla Tuomas Anhavasta Pentti Saarikoskeen, jonka vuosikymmenen vaihteessa Nenänimimerkillä kirjoittamat pakinat ovat jo klassikkoja

60-luvulla politiikka alkoi tulla uudestaan mukaan kuvioihin, ja "hullun vuoden" 1968 jälkeen politiikka syrjäytti kulttuurin kokonaan. 70-luvulla taistolaiset yrittivät kaapata lehden itselleen, mutta saivat vahvan vastavoiman keskustalaisista.

80-luvulla lehdessä arvosteltiin kulutuskulttuuria ja kasinotaloutta. Lehti sai myös vakavasti otettavia haastajia ja kilpailijoita punk-liikkeen synnyttämistä vaihtoehtolehdistä. Ylioppilaslehti käpertyikin itseensä ja muuttui vähäksi aikaa pienen eliitin keskinäiseksi keskustelukerhoksi ja monet tavalliset opiskelijat heittivät lehden mainosten mukana suoraan roskiin.

80-90-luvuilla lehti heräsi elitistisestä unestaan ja otti kantaa globaalisti niin talouden kuin ympäristön suhteen. Päätoimittajat Timo Harakka, Saska Saarikoski ja Elina Grundström olivat tärkeitä vetureita näissä asioissa.

Entä 2000-luku? Mikä on lehden rooli ja asema nyt ja tulevaisuudessa? Globaalissa markkinataloudessa ja digitaalisessa mediatodellisuudessa lehden asema on hyvin erilainen kuin sata vuotta sitten. Uljas ja yksinäinen on hukkumassa alati kasvavan tarjonnan tulvaan. Lehti on huomioinut tämän toimituspolitiikassaan.

Populaarikulttuurilla, joka jo 60-luvulla nosti päätään ja viimeistään 80-luvulla murtautui lehden sivuille, on nykyään vakiintunut paikkansa lehdessä. Myös verkkoon lehti on ulottanut lonkeronsa, vaikka ei siellä vielä kalan tavoin liikukaan. Etenkin ylioppilasnuorisonkin suosima sosiaalinen media heittää haasteen tähän suuntaan.

Vaikka kirja käy tarkkaan ja yksityiskohtaisesti läpi Ylioppilaslehden vuosisataisen taipaleen, se ei juuri tulevaisuuteen katso ja kajoa. Mutta juuri perusteellisuutensa vuoksi kirjaa voi suositella ylioppilaille, jotka saavat Ylioppilaslehden kuohuvaan vuosisataan uppoutuessaan innoitusta ja rohkeutta kehittää lehteä eteenpäin.

Nuorison parhaimmisto ei ole koskaan tyytynyt passiivisena seuraamaan aikaansa, vaan vienyt sitä omatoimisesti eteenpäin - ja tämän luovan liikkeen soihtuna ja tiennäyttäjänä soisi myös Ylioppilaslehden toimivan tulevaisuudessakin.

Pekka Wahlstedt


Humanioras utmaningar

Anders Ekström & Sverker Sörlin:
Alltings mått. Humanistisk kunskap i framtidens samhälle.
Norstedts, 2012. 288 s.

Två rikssvenska professorer inom humaniora har skrivit en debattbok om humanioras problem och kommande utmaningar. De är Anders Ekström, professor i medierat kultur, och Sverker Sörlin, professor i miljöhistoria.

Deras grepp är brett, kritiskt reflekterande och det grunder sig på ett mångårigt intresse jämte läsning vid sidan av andra uppgifter och projekt. Deras övergripande synpunkt är att humaniora nu befinner sej i ett ämnesspecifikt stadium med skarpa gränser sinsemellan och i relation till andra vetenskapsområden utanför humaniora. Det vill de förändra genom att integrera humaniora i andra vetenskapsområden — och med min formulering — göra humaniora mera till ett perspektiv som läggs in och över alla andra vetenskapsområden. Författarna menar dessutom att de aktuella gränserna ämnen emellan inte skall vara stabila, utan att ämnena skall ingå i dynamiska projekt och forskningsinitiativ. De renodlar därmed den kultur med tidsbegränsade projekt som redan är ett väsenligt inslag i vetenskapssamhället. Det finns häri en risk för ökade konflikter om de osäkra budgetresurser, som blir ett resulatat av denna dynamisering.

Boken hör till kategorin försök på ”rethinking” av ett vetenskapsområde. Detta försök har lyckats om man nu uppfattar den som en debattbok som bör inspirera och provocera till debatt om humanioras vara eller icke vara.

Det finns därmed en kontrast mellan det humanistiska perspektivet och de andra vetenskapsområdena. Det som karakteriserar dessa andra vetenskapsområden är bl.a. ett genomgående krav om en kvantificering. I detta sammanhang kunde de dock ha nyanserat helheten genom att tala om den ökade vikt som kulturbegreppet har fått inom bl.a. sociologi; detta ämne räknas normalt till samhällsvetenskaperna.

Det är humanioras situation i Sverige som behandlas, men författarna användar material från andra länder till att belysa den svenska situationen. Emellertid finns det många likheter — men också olikheter — mellan Sverige och Finland samt de andra nordiska länderna, så man kan som bosatt i Finland läsa boken med stor behållning.

Jag har dock enstaka kritiska synpunkter på boken: Den historiska utvecklingen i samspelet mellan vetenskapssamfundet — om man uppfattar det som ett socialt nätverk — och samhället i övrigt, kunde ha kommit tydligare fram. Också vetenskapsteoretiska förändringer kunde ha betonats mera.

Det är klart att socialkonstruktivismen nu har en stark position inom humaniora, och det är troligen också klart att positivism från 1950-talets mitt till studenterupproret 1968 hade en dominerande roll i sammanhanget med en ekonomisk växtprocess efter det andra världskriget. Som kontrast till den omtalade socialkonstruktivism var denna period också präglad av en etnocentrism med fokus på USA och Europa. I detta sammanhang hade jag kanske också önskat mig en omnämning av Thomas Kuhn och hans teori om paradigmskiftet, även om hans ursprungliga utbildningsbakgrund var fysik och inte humaniora. De kunde också ha preciserat mera hur det humanistiska perspektivet som de vill lägga in och över andra vetenskapsområden skulle se ut.

KAllt som allt vill jag dock rekommendera boken varmaste, särskilt åt humanister.

Ole Rud Nielsen


Mahdollisuus tieteen vallankumoukselle

Jaakko Hämeen-Anttila & Inka Nokso-Koivisto:
Kalifien kirjastossa – arabialais-islamilaisen tieteen historia.
BTJ/ Avain, 2011. 284 s.

Tieteellinen ajattelutapa mielletään helposti eurooppalaisen valistusajan hedelmäksi. Samoin arabialainen ja yleisemmin islamilainen kulttuuri nähdään ensisijaisesti uskonnon kautta. Siksi onkin mielenkiintoista lukea Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttilan ja islamin tutkija Inka Nokso-Koiviston teos Kalifien kirjastossa – arabialais- islamilaisen tieteen historia.

Siinä käydään läpi laajasti ottaen kymmenen tieteenalan historiaa arabialais-islamilaisesta näkökulmasta: matemaattiset tieteet, tähtitiede, optiikka, musiikinteoria, tekniikka ja koneenrakennusoppi, alkemia ja kemia, maantiede, lääketiede, biologiset tieteet sekä (suppeasti ja yleisesti) humanistiset tieteet — pääpaino on luonnontieteissä.

Keskiajan tiedekäsitys ei vastaa nykyistä tieteellistä ajattelutapaa, mutta tässä suhteessa arabialainen tai islamilainen tiede ei poikkea länsimaisesta tai muustakaan tieteestä. Tieteenä nähtiin monenlaiset pseudotieteet, ja tiede oli monesti humoraalista, similia similibus -magian tyyppistä, jossa (koetulla tai kuvitellulla) samankaltaisuudella oli keskeinen selittävä rooli. Kuten Hämeen- Anttila ja Nokso-Koivisto esimerkiksi lääketieteen osalta toteavat, riittävän usein ”tauti ja sen hoito kohtasivat toisensa, vaikka välissä oleva teoria oli virheellinen”. Tässä arabialainen tiede seurasi helleenistä perinnettä, kuten oli laita monella tieteenalalla.

Arabialais-islamilaiset tiedemiehet (naisia ei alalla juuri tavata) olivat useimmiten tieteen moniosaajia, eivätkä tieteenalat muutoinkaan aina olleet samaan tapaan eriytyneitä kuin nykyisin. He tulivat monista kulttuureista laajentuvassa islamilaisessa maailmassa ja heitä yhdisti klassinen arabian kieli, vaikka he puhuivat lukuisia kieliä. Monipuolisuus ja kielellinen yhtenäisyys auttoivat uusien ajatusten leviämistä, ja erityisesti islamilaisen tieteellisen kirjallisuuden kautta kreikkalainenkin perinne välittyi myös eurooppalaiseen tiedekeskusteluun.

Islam on keskeisesti kirjauskonto ja kirjan arvostus on ollut suurta — 1250-luvulle tultaessa arabien kirjoittamia kirjanimikkeitä oli jo miljoonia. Kirjallisia lähteitä varhaisesta islamilaisesta tieteestä on säilynyt hajanaisesti. 1000-luvun tietämillä oli kuitenkin olemassa useita laajoja, tuhansien niteitä sisältäviä kirjastoja, joiden kokoelmia hallitsijat kartuttivat kopioijien avulla.

Tässä yhteydessä ei ole mahdollista paneutua eri alojen käsittelyyn tarkemmin. Muutama mielenkiintoinen poiminta lienee kuitenkin paikallaan. Esimerkiksi optiikan alalla sateenkaaren synnyn kuvasi nykykäsityksen mukaisesti ensimmäisenä Kamala d-Din al-Farisi (k. n. 1319) ja matematiikassa käytettävä tuntemattoman suureen merkki ’x’ ”tulee muinaisespanjan kautta arabiasta”. Kartografia oli myös yksi arabialaisen tieteen erityisalueita. Erikoinen yksityiskohta on Abu Abdallah Muhammad ash-Sharif al-Idrisin (1099–1165) kartassa mainitut paikannimet Tawast, Finmark, Abuwa ja Qalamark, jotka on ”yhdistetty suomalaisiin paikannimiin Häme, Varsinais-Suomi, Turku ja Kalanti”.

Kalifien kirjastossa on hyvin viimeistelty teos hakemistoineen ja lähdeluetteloineen, ja se on mielekkäästi kuvitettu. Kirja auttaa näkemään islamilaisen maailman historiallisen monipuolisuuden ja tieteen merkityksen sen muovautumisessa. Se osoittaa myös, että arabialais-islamilainen tiede oli yksi merkittävä tekijä, joka loi mahdollisuuksia tieteen vallankumoukselle, joka renessanssin ajan Euroopasta alkoi.

Joel Kuortti


  • Painetussa lehdessä sivu 42

ACATIIMI 3/13 tulosta | sulje ikkuna