3/13

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     

    Keskustelua

    "Enää ei tule mieleen avointa foorumia, missä työntekijät, mutta myös johtajat ja dekaanit voisivat ruotia työyhteisön nykymenoa, vieläpä kriittisesti", Tapani Kaakkuriniemi ja Seppo Sainio muistelevat säästöjen takia kuopattua Yliopistolaista.

    Yliopistolaisen muistolle

    Helsingin yliopiston palvelijoille tutuksi tullut henkilöstölehti Yliopistolainen lakkautettiin tammikuussa 2013. Lehden toimitusneuvostolle tuli ilmoitus, että tämä oli nyt tässä.

    Yliopistolainen syntyi vuonna takki ja nappi, ja se kasvoi tärkeään tehtäväänsä viimeistään 1990-luvulla. Ei se mikään kansallinen trendsetter ollut, mutta jälkeenpäin ajatellen oli upeaa aikaa se, kun henkilöstöllä — “yliopiston tärkeimmällä voimavaralla” — oli äänikanava.

    On kanssaihmisiä, joiden mielestä Yliopistolainen ei olekaan kuollut, vaan Elviksen tapaan elää edelleen keskellämme. Se ilmestyy jatkossa neljästi vuodessa Yliopisto-lehden kampusliitteenä. Kuin varjona entisestään. Monelta taisikin jäädä huomaamatta tiedelehden välissä ollut laiha lehdykkä, josta henkilöstön ääni oli jo kadonnut.

    Yliopistolainen ei ole urallaan kaihtanut vaikeitakaan kysymyksiä, ei edes perimmäisiä. Vuonna 1995 väiteltiin perusteellisesti kirkosta ja papin tehtävästä: tuleeko hänen kertoa, mikä on oikein ja mikä väärin?

    Ahkerimmillaan ystävämme Yliopistolainen oli vuonna 1998, jolloin sitä julkaistiin peräti 12 numeroa. Varttunut tutkija yllytti naisia reservistä tutkijoiden eturiviin, mutta nuoremmat naistutkijat kertoivat törmäävänsä usein lasikattoon. Psykologi kertoi yliopistoväen mielenterveysongelmista ja katsoi, että yliopiston tehtävä on luoda turvallinen oppimisympäristö, ”sellainen jossa virheet ja erheet sallitaan” – oli hyvä että senkin saattoi sanoa ääneen.

    Klaus Helkama muisteli vuonna 1993 esitettyä tunnusta “melius, humanius, efficacius” ja pohti, onko laadusta, inhimillisyydestä ja tehokkuudesta jäänyt jäljelle vain tehokkuus. Nyt ei enää tule mieleen avointa foorumia, missä työntekijät, mutta myös johtajat ja dekaanit voisivat ruotia työyhteisön nykymenoa, vieläpä kriittisesti.

    Viimeisinä aikoina lehdessä debatoitiin yliopiston päätöksistä, henkilöstöpolitiikasta ja työskentelyolosuhteista. Lehti ilmestyi loppuaikoina kuusi kertaa vuodessa, sen sivut olivat isoja ja niille mahtui tekstiä ja kuvaa. Eri henkilöstöryhmien työn tunnetuksi tekemisellä oli tärkeä rooli työyhteisön rakentumisessa. Tämä teki strategian näkyväksi — mehän soudamme samaa venettä samaan suuntaan. Jokainen työntekijä vaikuttaa omassa roolissaan kokonaisuuden hyväksi.

    Monet päätökset tulivat ymmärrettäviksi, kun niiden taustoja avattiin. Eikä demokratiassa haitannut sekään, että päätösten todellisista seurauksista laitoksissa ja yksiköissä saatiin avointa, suodattamatonta tietoa yliopiston työn tekijöiden näkökulmasta. Sitä saivat kaikki.

    Omassa Radio Jerevanissamme sai purppaista ajankohtaisesta asiasta virallisten keskustelu- ja päätöselinten ohitse. Se toi sisäiseen keskusteluun väriä ja diversiteettiä. Missä väitellään nyt?

    Parhaimmillaan yliopistot profiloituvat kriittisinä keskustelijoina yhteiskunnassa. Yhteiskunnan demokraattisten äänikanavien tulisi ylettyä myös yliopiston sisälle. Henkilöstön olisi voitava myös vaikuttaa päätöksentekoon omista vaikuttamismahdollisuuksistaan ja äänikanavistaan — tässähän se yhteistoiminnan perusta lyhyesti sanottuna on.

    Yliopistolainen yhdisti työnantajan intressiä työntekijöiden arkeen ja loi hyvää yhteisöllisyyttä. Ja se teki sen reilusti. Nyt, kun päätöksenteon suunta on top-down, foorumi dialogille olisi entistä tärkeämpi. Mutta missä?

    Puske vahvaa vihreää ruohoa, Yliopistolainen!

    Pääluottamusmies Tapani Kaakkuriniemi
    Pääluottamusmies Seppo Sainio
    Kirjoittajat peukuttavat keskustelevaa demokratiaa


    • Painetussa lehdessä sivu 38