Keskustelua

Kasvava osa tutkimusta, opetusta ja asiantuntijapalveluita tuottavien yksiköiden toimintabudjeteista koostuu tulevaisuudessa markkinaehtoisesta rahoituksesta, mutta myös sen osuus supistuu taantuman jatkuessa. Pienen kansakunnan keskeinen voimavara on osaaminen. Miten varmistamme vastaisuudessa laadukkaan tutkimus- ja asiantuntijatiedon, kysyy Keijo Koskinen.

Kolmannesta tehtävästä ensimmäiseksi

Korkeakoulujen yhteyteen syntyneisiin kolmannesta tehtävästä päätyökseen huolehtiviin ja pitkälti ulkoisesti rahoitettuihin yksiköihin kohdistuu paljon odotuksia ja intressejä. Menestyksekkään toiminnan takaamiseksi niiden arjessa tarvitaan vastaavaa strategista ja operatiivista osaamista, jollaista vaaditaan yrityksissä. Vakaan talouden aikana rahaa löytyy erilaisiin hankkeisiin kohtalaisen helposti, mutta taantumasta on tullut uusi normaali. Kyetäänkö korkeakoulujen kolmatta tehtävää hoitamaan menestyksekkäästi talouden sakatessa?

Pohdittaessa vastausta tähän, on pohdittava myös mitä kansantalouden keskeiset toimijat, elinvoimaiset yritykset tarvitsevat? Vastaus on hyviä osaajia, korkeatasoista perustutkimusta ja nykyisessä verkostotaloudessa vuorovaikutusta ja sparrausta. Yhteistyössä toinen ruokkii toistaan.

Kun julkinen talous sakkaa, myös korkeakouluissa säästetään ja niiden kolmatta tehtävää suorittavissa, pitkälti ulkoisella rahoituksella toimivissa yksiköissä aletaan sopeuttaa. Monen asiantuntijapalveluita tuottavan yksikön talous on huojunut jo pitkään. Vaikka näissä julkisyhteisöissä on kieltämättä osaamista, väitän, että niiden toiminnassa on lähtökohtaisesti luvattoman paljon tehottomuutta, yliresursointia, vajaasti toimivia prosesseja, osaamisen siiloutumista ja puutteellisesti pohdittuja ja johdettuja roolituksia.

Monen asiantuntijapalveluita tuottavan yksikön äänen lausumaton tehtävä on toimia välittäjäorganisaationa, pahimmillaan ostopalveluorganisaationa. Nämä yksiköt ideoivat ja kokoavat palveluita nipuksi ja myyvät ajatuksen palvelusta paitsi maksaville asiakkaille tai rahoittajalle, myös oman emokorkeakoulun tai muiden organisaatioiden kiireisille asiantuntijoille, jotka sitten toteuttavat itse asiantuntijatyön. Byrokratiaa pamfletin verran vastikään kritisoinut professori Matti Wiberg on todennut, että yliopiston suurin ”tiedekunta” on hallinto.

Uskallan väittää, että myynnin, konseptoinnin ja tuotekehityksen osaaminen on näissä yksiköissä usein puutteellista. Liian harva asiantuntija on koeponnistanut osaamistaan elinkeinoelämän palveluksessa — siellä minne yksiköt palveluitaan tarjoavat. Samalla tarjottava palvelu on maksaville asiakkaille usein joko liian geneeristä, ei riittävän selkeästi lisäarvoa tuottavaa tai ei jostain muusta syystä osu asiakkaan tarpeeseen — tai jos osuu, hyödyttää vain pientä osaa henkilöstöä asiakasyrityksissä. Tällaisia ovat esimerkiksi ylimmän johdon talent-ohjelmat. Kyseinen markkina on erittäin kilpailtu ja vain harvojen ulkomaisten huippuyliopistojenkaan ohjelmat vetävät nyt täysiä osallistujaryhmiä.

Toki on myös niin, että jotkut näiden yksiköiden tarjoamista asiantuntijapalveluista on niin fiksuja ja sen verran aikaansa edellä, että vuoropuhelua toimintaansa liian lyhyellä tähtäimellä kehittävien palveluntarvitsijoiden kanssa ei synny ja osaamista ei näin kyetä hyödyntämään.

Mitä tulee palvelutuotoksiin, joutavanpäiväisten projektiraporttien tulvan ja yksilövalmennusten sijaan soisi keskityttävän ryhmien ja kokonaisten organisaatioiden toiminnan kehittämiseen, rohkeisiin kokeiluihin ja pilotteihin. Joukkoon epäilemättä mahtuisi virheitä, joista tulee ottaa oppia, mutta myös uusia oivalluksia ja fiksuja avauksia kansantaloutemme seisovaan veteen.

Nykyisestä tilanteesta on syytä olla huolestunut. Yhteiskunta tarvitsee korkeakoulujen asiantuntemusta haasteidensa ratkaisemiseen. On turhaa semantiikkaa puhua yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta tai kolmannesta tehtävästä. Järjestysluku kertoo korkeakoulujen arjessa valitettavasti vain kyseisen tehtävän tärkeysjärjestyksen asiantuntijoiden työlistalla. Sitä tehdään jos se ei häiritse muuta tekemistä. Ainut toimiva lähtökohta korkeakoulujen asiantuntemuksen saamiseksi nykyistä laajemmin yhteiskunnan palvelukseen on, että tekeminen on integroidusti mukana opetuksessa, tutkimuksessa ja kehitystyössä. Tieteen ei silti tarvitse menettää autonomiaansa.

Nyt käytössä olevat kriteerit kannustavat tuottamaan suuren määrän tietoa. Samalla unohtuu merkitys. Kolmatta tehtävää suorittavat yksiköt kamppailevat samoissa rahahauissa usein hyvin samankaltaisilla, nopeassa aikataulussa ja rahapulassa kyhätyillä hakemuksilla. Tutkimusta rahoittavat mm. Tekes, Sitra, ministeriöt, ELY-keskukset, Suomen Akatemia, säätiöt, kaupungit, EU jne. Yrityksissä, joita pyydetään mukaan projekteihin ulkoisen rahoitusosuuden takaamiseksi, on vaikea hahmottaa hankkeista niille saatavaa hyötyä. Eivätkä ne välttämättä ole havainnoissaan väärässä. Toisaalta on myös hyviä esimerkkejä korkeakoulu-yritysyhteistyöstä ja niistä on syytä ottaa oppia. Tieteen ja talouden verkostojen muodostamassa ”molekyyliavaruudessa” luontevat toimijat löytävät vastinparinsa.

Rahoittajille lähetettävien hakemusten funktio on ydinosaamiseen perustuvan tekemisen sijaan usein vain saada rahaa, jotta kyetään pitämään yksikössä työskentelevät palkkalistoilla. Saman korkeakoulun yksiköt kilpailevat usein samasta rahoituksesta ja sisäistä kannibalismia katsotaan läpi sormien. Rahanjaon ympärillä tapahtuva lobbaaminen ei sekään ole vieras ilmiö, mutta anteeksiantamatonta on jos se menee osaamisen edelle. Mainituista syistä johtuen on syytä suhtautua terveen epäillen hyvää tarkoittavien hankeohjelmien tuottamiin lopputuloksiin.

Ongelmavyyhteen ei ole helppoja ratkaisuja, mutta yksi tehokas keino vaikuttaa asiaan julkisin toimin on, että korkeakoulujen määrärahojen jaon perusteeksi tulee ministeriöstä selkeä yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittaristo, joka kannustaa ottamaan asian nykyistä selkeämmin huomioon opetuksen ja tutkimuksen rinnalla.

On syytä nostaa keskusteluun kolmannen tehtävän uudelleenintegrointi osaksi kaikkea korkeakouluissa tehtävää työtä. Väitän, että hyvin tehtynä tämä tukee myös suomalaisten korkeakoulujen menestystä kansainvälisessä vertailussa — siitäkin huolimatta, että niillä areenoilla menestystä mitataan tuotetun tiedon ja tutkintojen, ei merkityksen ja yhteiskunnallisen hyvinvoinnin mittareilla.

Keijo Koskinen, VTL
Alkuperäinen teksti julkaistu blogissa https://osaamattomuusmaksaa.wordpress.com/.

• Lähetä kirjoituksesi osoitteeseen kirsti.sintonen@acatiimi.fi.
  Toimitus lyhentää ja muokkaa kirjoituksia tarvittaessa.

• Painetussa lehdessä sivu 48