Aineiston paino
Miten tutkijan mieli kestää, kun
aiheena on lapsensurmat, lasten
hyväksikäyttö tai verkon viharyhmät?
Kolme tutkijaa kertoo.
OKun on hereillä aamuyöllä, ovat yön hirviöajatukset
liikkeellä. ”Kaikki on pilalla,
mikään ei onnistu ikinä. Parempi,
että kuollaan kaikki.”
Oikeuspsykiatrian dosentti
Hanna Putkonen oli
juuri lukenut aineistoa isistä,
jotka olivat surmanneet lapsensa yön pimeydessä.
Mitä heidän mielessään oli aamuyön epätoivon
tunteina liikkunut, olivatko he ajatelleet juuri näin?
Isien epätoivoon eläytyminen sai tutkijan tuntemaan itsensäkin hauraaksi.
— Kun peräkkäin lukee monta tapausta, miten
epätoivo saa ihmisen tekemään synkimmän tekonsa,
täytyy nousta kävelemään. Silloin täytyy ottaa yhteyttä
samassa tutkimuksessa mukana olevaan ystävään.
Sulatella sitä, että jollakin kammottavalla tavalla
synkkyys saa täyden vallan ja kohdistuu rakkaimpiin.
Putkonen on tutkija, jonka arjessa ihmismielen
pimeimmät puolet ovat alati läsnä. Hänen väitöskirjansa
aiheena olivat henkirikoksen tehneet tai
sellaista yrittäneet naiset, ja sen jälkeen hän on tutkinut vastasyntyneiden lasten surmaamisia ja yleisimmin kaikenikäisiin lapsiin kohdistuneita
henkirikoksia. Tätä tummempiin vesiin on vaikea
sukeltaa. Moni miettisi kaksi kertaa ennen kuin
kastaisi edes varpaitaan.
— Juuri siksi aihetta onkin tutkittava, että tällaista
tapahtuisi vähemmän, Putkonen toteaa.
Vastaus on ilmeinen, ja pätee moneen muuhunkin
aihepiiriin. Vaikeampi kysymys on se, miten tutkija
pystyy tällaisen aineiston kanssa elämään.
— Kyllähän se tiettyjä mekanismeja päässä vaatii.
Kansainvälisessä yhteistyössä eräs henkilö jättäytyi
aineiston lukemisesta pois, koska ahdistui tarinoiden
lukemisesta liikaa.
Hanna Putkonen, psykologi, tohtorikoulutettava
Aino Juusola ja sosiaalipsykologian apulaisprofessori
Atte Oksanen kertoivat, miten he pitävät itsensä tolkuissaan
ahdistavien tutkimusaiheidensa kanssa.
Eräs Atte Oksasen opiskelija suunnitteli viime syksynä
tekevänsä gradun internetin Tor-verkosta, joka
mahdollistaa käytännössä täydellisen nimettömyyden.
Tor on antanut hengitystilaa maailman diktatuurien
toisinajattelijoille, mutta myös temmellyskentän kaikille mahdollisille mieliteoille, mihin ihmismieli
kykenee.
— Siellä keskusteltiin tavoista tehdä väkivaltaa
ja tarjottiin niistä palkkioita. Joku haki nekrofiilistä
materiaalia, ja samassa keskustellussa toinen huuteli,
olisiko kellään tarjota raiskausmateriaalia, opiskelija
kertoo.
— Pitää ymmärtää, mistä tällainen äärimmäinen
materiaali johtuu. Ei auta, että sensuroidaan kaikki
ja vedetään johdot seinästä. Minussa aihe kuitenkin
alkoi herättää suoranaista kuvotusta, enkä halunnut
alkaa sen kanssa painia.
Opiskelija teki aivan oikean ratkaisun, Oksanen
toteaa. Jos aihe herättää voimakasta ahdistusta jo alkumetreillä,
siihen ei kannata sitoutua edes gradun
ajaksi.
— Tätä korostan opiskelijoille, ja jatko-opiskelijoille
ohje on vielä tärkeämpi. Asiantuntijana on
järkevää syventyä yhteen teemaan, mutta jos se on
rankka, haluaako sitä tutkia viisi vuotta tai pidempäänkin?
Oksanen kehottaa kysymään.
Tampereen yliopistossa työskentelevän Oksasen omia
teemoja ovat muun muassa verkon viharyhmät ja
koulusurmat. Aineisto on rankkaa, ja monella tavalla
myös arkaluontoista. Koulusurmaajien tiedetään
olevan pohjattoman kiinnostuneita aiemmista tapauksista,
eivätkä tutkijat halua olla ruokkimassa uusia
murhenäytelmiä. Sekin mahdollisuus on aina olemassa,
että viha-aktiivi ottaa kohteekseen aiheesta
kirjoittaneen tutkijan.
— Netissä näkyy ihmisten pahoinvointi. Monesti
huomaa, että kirjoittajalla ei mene kovin vahvasti.
Yksittäisten ihmisten asioilla ei pidä revitellä.
Oksasen suojamuureina vaikean aihepiirin edessä
ovat toimineet tutkimusmetodit ja muu tutkimus.
Hän on aiemmin perehtynyt Jokelan ja Kauhajoen
koulusurmiin tutkintapöytäkirjoja myöten, mutta
viime vuosina työkaluna on ollut survey-tutkimus.
Sen avulla Oksasen ja professori Pekka Räsäsen ryhmä
on vertaillut esimerkiksi Yhdysvaltain ja Suomen
viharyhmiä Koneen Säätiön rahoittamassa Hate
Communities -hankkeessa ja sitä ennen suomalaisia
ja yhdysvaltalaisia koulusurman kokeneita paikallisyhteisöjä
Aaltosen säätiön hankkeessa. Metodi tuo
luonnostaan etäisyyttä, kun yksittäiset tapaukset jäävät
taustalle.
— Minua on helpottanut myös se, että on ollut
muita teemoja samaan aikaan käynnissä. Koulusurmat
ja viharyhmät olisivat yksistään varmaan jo tulleet
korvista ulos, mutta olen välillä voinut onneksi
tehdä esimerkiksi kevyempää kulttuuritutkimusta
addiktioista aineistona populaarikulttuuri, Oksanen
kertoo.
Tärkeintä kaikessa tutkimuksessa on säilyttää tutkijan
neutraali perspektiivi, Oksanen pohtii. Kun asiaan
perehtyy, ennakkoasenteet ja yksinkertaistukset
karisevat itsestäänkin.
— Mustavalkoinen hyvä–paha-asetelma ei ole
hyödyllinen, kun pääsee käsiksi elämään, jota koulusurmien
tekijät ovat eläneet. Sen takia olemme
yrittäneet tutkimuksessakin oikoa yksipuolisimpia
käsityksiä tekijöiden elämänvaiheista.
Samasta kokemuksen tuomasta ymmärryksestä puhuu
myös psykologi Aino Juusola.
Hän kohtaa lähes päivittäin hyväksikäytön uhreja
tai hyväksikäyttäjiä työssään HUS:n Lasten ja nuorten
oikeuspsykiatrisen osaamiskeskuksen psykologina, ja
iltaisin hän jatkaa saman teeman parissa Åbo Akademin
tohtorikoulutettavana.
Jotkut asiat tulevat edelleen väistämättä kotiin,
mutta mitä enemmän asiaa tutkii ja siitä lukee, sitä
enemmän tulee ymmärrystä sekä uhrien että tekijöiden
suuntaan, Juusola kertoo.
Hänellä tiede on mukana myös terapiatyöskentelyssä.
Se antaa työkaluja, lisää ymmärrystä ja auttaa
ottamaan etäisyyttä aiheeseen.
Maallikoille Juusolan työ on joskus vaikeaa sulattaa.
Välillä hän pitääkin suunsa suosiolla kiinni, kun
aletaan puhua työasioista työyhteisön ulkopuolella.
Pelkkä ajatus hyväksikäyttäjän ymmärtämisestä on
monelle liikaa.
Mutta eivät kaikki hoitoalan ammattilaisetkaan
ole valmiita kohtaamaan etenkään hyväksikäyttäjiä,
jotka usein olisivat itsekin hoidon tarpeessa. Juusola
toivoo, että kliinisen työn tekijätkin ehtisivät välillä
tutustua oman alansa tutkimukseen.
— Lasten hyväksikäyttö herättää meissä kaikissa
niin monenlaisia tunteita. Siitä voi seurata, että monet
eivät halua hoitaa tätä ryhmää, vaan kokevat, ettei
heillä ole osaamista. Voi olla vaikeaa ymmärtää, että
tekijä ei ole puhtaasti paha, seksuaalinen hyväksikäyttö
ei aina ole trauma, ja että uhrilla voi olla positiivisiakin
tunteita tekijää kohtaan.
Tekijöiden kohtaaminen ja hoito on perusteltua jo siksi, että uusilta uhreilta vältyttäisiin. Tietoa
kaipaavat kuitenkin myös uhrien vanhemmat, jotka
yrittävät löytää jotain tolkkua siihen, miksi heidän
lapselleen on käynyt, kuten on käynyt. Sekin auttaa
tutkijaa jaksamaan, että tietää
olevansa avuksi.
— Mutta on niitäkin tapauksia,
joihin ei ymmärrystä
löydy. Omat arvot ja moraali
ovat aina mukana, eikä niitä
tarvitse heittää pois. Jokaisella
meillä on omat taustat ja asenteet,
jotka ohjaavat toimintaamme,
ja niistä täytyy olla tietoinen. Ammatillisuus
täytyy kuitenkin aina säilyttää.
Oikeuspsykologia ja kriminologia ovat aina kiinnostaneet
Juusolaa, eikä hän ole ikinä katunut alavalintaansa.
Synkkä aihepiiri on silti kaivannut vastapainoa.
— Olen matkan varrella valinnut ratkaisukeskeisen
psykoterapiasuuntauksen, joka pohjautuu positiiviseen
psykologiaan ja voimavarojen hakemiseen.
Sellainen tarve minulle tuli.
Hanna Putkosen on helppo ymmärtää kollegaa, jolla
lapsensurmia käsittelevä aineisto oli liikaa. Kellepä ei
olisi.
— Itse olen osannut annostella niitä tarinoita, säädellä
sekä intensiteettiä että määrää. Kuvia kuolleista
lapsista en kuitenkaan ole katsonut ollenkaan. Siinä
menee minun rajani, Putkonen kertoo.
— Tekstinä tapahtumia lukee vain siinä määrin,
että pystyy poimimaan ne tiedot, mitkä tutkimukseen
tarvitaan eikä yhtään enempää. Jollain lailla mieleni
taitaa myös ajatella, etteivät tapaukset ole totta,
kunhan tässä tarinoita luen.
Huijaan itseäni etäännyttämällä
pahimmat tarinat.
Aina etäännyttäminenkään
ei onnistu. Putkonen on itsekin
äiti, ja välillä hän miettii, miten
olisi itse toiminut tilanteessa,
jossa joku toinen äiti on surmannut
lapsensa.
— Pakko kai se välillä onkin analysoida tunteella,
eihän sitä muuten olisi ihminen.
Tunteitaan täytyy kuitenkin oppia tarkkailemaan,
siten niitä pystyy hallitsemaankin. Tunteiden hallinta
vaatii kuitenkin myös sitä, että oma elämä on kunnossa,
eikä työ — etenkään näin raskas — ole ainoa sisältö.
— Sekin auttaa jaksamaan, että uskon tutkimuksillamme
olevan arvoa. Ehkä joku lapsi ei kuole, koska
tuloksemme on huomioitu. Olemme kirjoittaneet
artikkeleissamme monta kertaa, että lapsiperheille
pitäisi järjestää arkista apua, ja nythän tästä on alettu
puhua laajalti. Kun riittävän moni huomaa saman
asian, alkaa muutoksia tapahtua, Putkonen sanoo.
Kunpa parempaan huomiseen olisivat uskoneet ne
lapsensa surmanneet isätkin.
— Miten saisi ihmiset muistamaan, että yöllä
kaikki näyttää synkemmältä ja oikeasti kannattaa
odottaa? Unikin tulee taas, Putkonen miettii.
Pahuus kiehtoo
Vaikeiden asioiden äärellä tärkeintä
on koulutus. Se auttaa ymmärtämään,
että asiat eivät ole niin mustavalkoisia
kuin aluksi voisi tuntua. Tästä oikeuspsykiatrian
ylilääkäri Aulikki Ahlgrén-
Rimpiläinen THL:stä on samaa
mieltä haastateltujen tutkijoiden kanssa.
Koulutuskaan ei silti tee immuuniksi
rankoille aiheille.
— Pahuus on kiehtovaa, kuten
vankilapsykologi Kaisu Eerikäinen
on sanonut, ja meillä kaikilla on alttius
mennä siihen mukaan. Sille ei pidä antaa
pikkusormea, muuten se vie koko käden,
Ahlgrén-Rimpiläinen toteaa.
Kysyimme ylilääkäriltä neuvoja ahdistavien
asioiden kanssa työskenteleville
tutkijoille.
1) Kysy itseltäsi, miksi haluat lähteä
tutkimaan tällaista aihetta.
Ja uskotko
voimavarojesi riittävän aiheen parissa
tarpeeksi pitkään.
— Lapsensurmia ei välttämättä kannata
lähteä tutkimaan, jos on raskaana, on
pieniä lapsiä tai oma tila muuten herkistää
tällaisille asioille.
2) Puhu.
Esimerkiksi oikeuspsykiatrian
ammattilaisille omasta ahdistuksesta puhuminen
on Ahlgrén-Rimpiläisen mukaan
jonkinlainen tabu: jokainen on valinnut
alansa, eikä siitä pidä ruveta itkemään.
— Ehkä kukin käsittelee ajatuksensa
itse omassa hiljaisuudessaan, tai turvaudutaan
groteskiin huumoriin. Ammattilaisen
oletetaan toimivan kuten ammattilaisen,
ja näin tietenkin tulee olla yleisön edessä
tai julkisuudessa asioista asiantuntijana
keskusteltaessa.
Ahlgrén-Rimpiläisen mielestä ammattilainenkin
voisi silti aivan hyvin puhua
tuntemuksistaan kollegan tai esimiehen
kanssa. Työnohjauskin kannattaa, jos siihen
vain on mahdollisuus.
3) Vedä raja työn ja vapaa-ajan väliin.
Jos töissä käsitellyistä aihepiireistä ei pääse
eroon edes vapaalla, riski jäädä niiden
alle kasvaa.
4) Tunnista varoitusmerkit.
Ihmiset
reagoivat asioihin eri tavalla, mutta unihäiriöt,
ahdistus ja mielialan vaihtelut ovat
jo vakavia merkkejä siitä, että työ on liian
raskas. Samoin se, että ei osaa päästää
aineistostaan irti vapaallakaan.
— Jos tuntee pakonomaista tarvetta
puhua työasioistaan kaikille eikä osaa enää
valita kohdeyleisöään, tai tavallisissakin
ihmisissä alkaa nähdä viitteitä rikoksentekijöihin,
kannattaa miettiä hakeutuvansa
esimerkiksi työnohjaukseen.
Yhtä lailla hälytyskellojen pitäisi soida,
jos raskaatkaan tapaukset eivät tunnu
enää missään. Tutkijankin sietokyky saa
tulla täyteen, kaikkea ei tarvitse kestää.
Muuten vaarana on, että sama turtuminen
alkaa näkyä myös kotona.
5) Etsi vastapainoa.
Tasapainoinen elämä
harrastuksineen ja ihmissuhteineen antaa
voimia jaksaa vaikean aiheen parissa.
— Itsellänikin kauneuden ja esteettisten
elämysten nälkä kasvaa. En halua
katsoa rikossarjoja tai lukea dekkareita,
vaan kaipaan jotain hyvää ja kaunista työn
rinnalle, Ahlgrén-Rimpiläinen sanoo.
teksti Tuomo Tamminen
kuvat Lauri Voutilainen
- Painetussa lehdessä sivu 24
|