Aineiston paino

Miten tutkijan mieli kestää, kun aiheena on lapsensurmat, lasten hyväksikäyttö tai verkon viharyhmät? Kolme tutkijaa kertoo.

OKun on hereillä aamuyöllä, ovat yön hirviöajatukset liikkeellä. ”Kaikki on pilalla, mikään ei onnistu ikinä. Parempi, että kuollaan kaikki.”

Oikeuspsykiatrian dosentti Hanna Putkonen oli juuri lukenut aineistoa isistä, jotka olivat surmanneet lapsensa yön pimeydessä. Mitä heidän mielessään oli aamuyön epätoivon tunteina liikkunut, olivatko he ajatelleet juuri näin? Isien epätoivoon eläytyminen sai tutkijan tuntemaan itsensäkin hauraaksi.

— Kun peräkkäin lukee monta tapausta, miten epätoivo saa ihmisen tekemään synkimmän tekonsa, täytyy nousta kävelemään. Silloin täytyy ottaa yhteyttä samassa tutkimuksessa mukana olevaan ystävään. Sulatella sitä, että jollakin kammottavalla tavalla synkkyys saa täyden vallan ja kohdistuu rakkaimpiin.

Putkonen on tutkija, jonka arjessa ihmismielen pimeimmät puolet ovat alati läsnä. Hänen väitöskirjansa aiheena olivat henkirikoksen tehneet tai sellaista yrittäneet naiset, ja sen jälkeen hän on tutkinut vastasyntyneiden lasten surmaamisia ja yleisimmin kaikenikäisiin lapsiin kohdistuneita henkirikoksia. Tätä tummempiin vesiin on vaikea sukeltaa. Moni miettisi kaksi kertaa ennen kuin kastaisi edes varpaitaan.

— Juuri siksi aihetta onkin tutkittava, että tällaista tapahtuisi vähemmän, Putkonen toteaa.

Vastaus on ilmeinen, ja pätee moneen muuhunkin aihepiiriin. Vaikeampi kysymys on se, miten tutkija pystyy tällaisen aineiston kanssa elämään.

— Kyllähän se tiettyjä mekanismeja päässä vaatii. Kansainvälisessä yhteistyössä eräs henkilö jättäytyi aineiston lukemisesta pois, koska ahdistui tarinoiden lukemisesta liikaa.

Hanna Putkonen, psykologi, tohtorikoulutettava Aino Juusola ja sosiaalipsykologian apulaisprofessori Atte Oksanen kertoivat, miten he pitävät itsensä tolkuissaan ahdistavien tutkimusaiheidensa kanssa.

Eräs Atte Oksasen opiskelija suunnitteli viime syksynä tekevänsä gradun internetin Tor-verkosta, joka mahdollistaa käytännössä täydellisen nimettömyyden. Tor on antanut hengitystilaa maailman diktatuurien toisinajattelijoille, mutta myös temmellyskentän kaikille mahdollisille mieliteoille, mihin ihmismieli kykenee.

— Siellä keskusteltiin tavoista tehdä väkivaltaa ja tarjottiin niistä palkkioita. Joku haki nekrofiilistä materiaalia, ja samassa keskustellussa toinen huuteli, olisiko kellään tarjota raiskausmateriaalia, opiskelija kertoo.

— Pitää ymmärtää, mistä tällainen äärimmäinen materiaali johtuu. Ei auta, että sensuroidaan kaikki ja vedetään johdot seinästä. Minussa aihe kuitenkin alkoi herättää suoranaista kuvotusta, enkä halunnut alkaa sen kanssa painia.

Opiskelija teki aivan oikean ratkaisun, Oksanen toteaa. Jos aihe herättää voimakasta ahdistusta jo alkumetreillä, siihen ei kannata sitoutua edes gradun ajaksi.

— Tätä korostan opiskelijoille, ja jatko-opiskelijoille ohje on vielä tärkeämpi. Asiantuntijana on järkevää syventyä yhteen teemaan, mutta jos se on rankka, haluaako sitä tutkia viisi vuotta tai pidempäänkin? Oksanen kehottaa kysymään.

Tampereen yliopistossa työskentelevän Oksasen omia teemoja ovat muun muassa verkon viharyhmät ja koulusurmat. Aineisto on rankkaa, ja monella tavalla myös arkaluontoista. Koulusurmaajien tiedetään olevan pohjattoman kiinnostuneita aiemmista tapauksista, eivätkä tutkijat halua olla ruokkimassa uusia murhenäytelmiä. Sekin mahdollisuus on aina olemassa, että viha-aktiivi ottaa kohteekseen aiheesta kirjoittaneen tutkijan.

— Netissä näkyy ihmisten pahoinvointi. Monesti huomaa, että kirjoittajalla ei mene kovin vahvasti. Yksittäisten ihmisten asioilla ei pidä revitellä.

Oksasen suojamuureina vaikean aihepiirin edessä ovat toimineet tutkimusmetodit ja muu tutkimus. Hän on aiemmin perehtynyt Jokelan ja Kauhajoen koulusurmiin tutkintapöytäkirjoja myöten, mutta viime vuosina työkaluna on ollut survey-tutkimus. Sen avulla Oksasen ja professori Pekka Räsäsen ryhmä on vertaillut esimerkiksi Yhdysvaltain ja Suomen viharyhmiä Koneen Säätiön rahoittamassa Hate Communities -hankkeessa ja sitä ennen suomalaisia ja yhdysvaltalaisia koulusurman kokeneita paikallisyhteisöjä Aaltosen säätiön hankkeessa. Metodi tuo luonnostaan etäisyyttä, kun yksittäiset tapaukset jäävät taustalle.

— Minua on helpottanut myös se, että on ollut muita teemoja samaan aikaan käynnissä. Koulusurmat ja viharyhmät olisivat yksistään varmaan jo tulleet korvista ulos, mutta olen välillä voinut onneksi tehdä esimerkiksi kevyempää kulttuuritutkimusta addiktioista aineistona populaarikulttuuri, Oksanen kertoo.

Tärkeintä kaikessa tutkimuksessa on säilyttää tutkijan neutraali perspektiivi, Oksanen pohtii. Kun asiaan perehtyy, ennakkoasenteet ja yksinkertaistukset karisevat itsestäänkin.

— Mustavalkoinen hyvä–paha-asetelma ei ole hyödyllinen, kun pääsee käsiksi elämään, jota koulusurmien tekijät ovat eläneet. Sen takia olemme yrittäneet tutkimuksessakin oikoa yksipuolisimpia käsityksiä tekijöiden elämänvaiheista.

Samasta kokemuksen tuomasta ymmärryksestä puhuu myös psykologi Aino Juusola.

Hän kohtaa lähes päivittäin hyväksikäytön uhreja tai hyväksikäyttäjiä työssään HUS:n Lasten ja nuorten oikeuspsykiatrisen osaamiskeskuksen psykologina, ja iltaisin hän jatkaa saman teeman parissa Åbo Akademin tohtorikoulutettavana.

Jotkut asiat tulevat edelleen väistämättä kotiin, mutta mitä enemmän asiaa tutkii ja siitä lukee, sitä enemmän tulee ymmärrystä sekä uhrien että tekijöiden suuntaan, Juusola kertoo.

Hänellä tiede on mukana myös terapiatyöskentelyssä. Se antaa työkaluja, lisää ymmärrystä ja auttaa ottamaan etäisyyttä aiheeseen.

Maallikoille Juusolan työ on joskus vaikeaa sulattaa. Välillä hän pitääkin suunsa suosiolla kiinni, kun aletaan puhua työasioista työyhteisön ulkopuolella. Pelkkä ajatus hyväksikäyttäjän ymmärtämisestä on monelle liikaa.

Mutta eivät kaikki hoitoalan ammattilaisetkaan ole valmiita kohtaamaan etenkään hyväksikäyttäjiä, jotka usein olisivat itsekin hoidon tarpeessa. Juusola toivoo, että kliinisen työn tekijätkin ehtisivät välillä tutustua oman alansa tutkimukseen.

— Lasten hyväksikäyttö herättää meissä kaikissa niin monenlaisia tunteita. Siitä voi seurata, että monet eivät halua hoitaa tätä ryhmää, vaan kokevat, ettei heillä ole osaamista. Voi olla vaikeaa ymmärtää, että tekijä ei ole puhtaasti paha, seksuaalinen hyväksikäyttö ei aina ole trauma, ja että uhrilla voi olla positiivisiakin tunteita tekijää kohtaan.

Tekijöiden kohtaaminen ja hoito on perusteltua jo siksi, että uusilta uhreilta vältyttäisiin. Tietoa kaipaavat kuitenkin myös uhrien vanhemmat, jotka yrittävät löytää jotain tolkkua siihen, miksi heidän lapselleen on käynyt, kuten on käynyt. Sekin auttaa tutkijaa jaksamaan, että tietää olevansa avuksi.

— Mutta on niitäkin tapauksia, joihin ei ymmärrystä löydy. Omat arvot ja moraali ovat aina mukana, eikä niitä tarvitse heittää pois. Jokaisella meillä on omat taustat ja asenteet, jotka ohjaavat toimintaamme, ja niistä täytyy olla tietoinen. Ammatillisuus täytyy kuitenkin aina säilyttää.

Oikeuspsykologia ja kriminologia ovat aina kiinnostaneet Juusolaa, eikä hän ole ikinä katunut alavalintaansa. Synkkä aihepiiri on silti kaivannut vastapainoa.

— Olen matkan varrella valinnut ratkaisukeskeisen psykoterapiasuuntauksen, joka pohjautuu positiiviseen psykologiaan ja voimavarojen hakemiseen. Sellainen tarve minulle tuli.

Hanna Putkosen on helppo ymmärtää kollegaa, jolla lapsensurmia käsittelevä aineisto oli liikaa. Kellepä ei olisi.

— Itse olen osannut annostella niitä tarinoita, säädellä sekä intensiteettiä että määrää. Kuvia kuolleista lapsista en kuitenkaan ole katsonut ollenkaan. Siinä menee minun rajani, Putkonen kertoo.

— Tekstinä tapahtumia lukee vain siinä määrin, että pystyy poimimaan ne tiedot, mitkä tutkimukseen tarvitaan eikä yhtään enempää. Jollain lailla mieleni taitaa myös ajatella, etteivät tapaukset ole totta, kunhan tässä tarinoita luen. Huijaan itseäni etäännyttämällä pahimmat tarinat.

Aina etäännyttäminenkään ei onnistu. Putkonen on itsekin äiti, ja välillä hän miettii, miten olisi itse toiminut tilanteessa, jossa joku toinen äiti on surmannut lapsensa.

— Pakko kai se välillä onkin analysoida tunteella, eihän sitä muuten olisi ihminen.

Tunteitaan täytyy kuitenkin oppia tarkkailemaan, siten niitä pystyy hallitsemaankin. Tunteiden hallinta vaatii kuitenkin myös sitä, että oma elämä on kunnossa, eikä työ — etenkään näin raskas — ole ainoa sisältö.

— Sekin auttaa jaksamaan, että uskon tutkimuksillamme olevan arvoa. Ehkä joku lapsi ei kuole, koska tuloksemme on huomioitu. Olemme kirjoittaneet artikkeleissamme monta kertaa, että lapsiperheille pitäisi järjestää arkista apua, ja nythän tästä on alettu puhua laajalti. Kun riittävän moni huomaa saman asian, alkaa muutoksia tapahtua, Putkonen sanoo.

Kunpa parempaan huomiseen olisivat uskoneet ne lapsensa surmanneet isätkin.

— Miten saisi ihmiset muistamaan, että yöllä kaikki näyttää synkemmältä ja oikeasti kannattaa odottaa? Unikin tulee taas, Putkonen miettii.

Pahuus kiehtoo

Vaikeiden asioiden äärellä tärkeintä on koulutus. Se auttaa ymmärtämään, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin aluksi voisi tuntua. Tästä oikeuspsykiatrian ylilääkäri Aulikki Ahlgrén- Rimpiläinen THL:stä on samaa mieltä haastateltujen tutkijoiden kanssa. Koulutuskaan ei silti tee immuuniksi rankoille aiheille.

— Pahuus on kiehtovaa, kuten vankilapsykologi Kaisu Eerikäinen on sanonut, ja meillä kaikilla on alttius mennä siihen mukaan. Sille ei pidä antaa pikkusormea, muuten se vie koko käden, Ahlgrén-Rimpiläinen toteaa.

Kysyimme ylilääkäriltä neuvoja ahdistavien asioiden kanssa työskenteleville tutkijoille.

1) Kysy itseltäsi, miksi haluat lähteä tutkimaan tällaista aihetta.

Ja uskotko voimavarojesi riittävän aiheen parissa tarpeeksi pitkään.

— Lapsensurmia ei välttämättä kannata lähteä tutkimaan, jos on raskaana, on pieniä lapsiä tai oma tila muuten herkistää tällaisille asioille.

2) Puhu.

Esimerkiksi oikeuspsykiatrian ammattilaisille omasta ahdistuksesta puhuminen on Ahlgrén-Rimpiläisen mukaan jonkinlainen tabu: jokainen on valinnut alansa, eikä siitä pidä ruveta itkemään.

— Ehkä kukin käsittelee ajatuksensa itse omassa hiljaisuudessaan, tai turvaudutaan groteskiin huumoriin. Ammattilaisen oletetaan toimivan kuten ammattilaisen, ja näin tietenkin tulee olla yleisön edessä tai julkisuudessa asioista asiantuntijana keskusteltaessa.

Ahlgrén-Rimpiläisen mielestä ammattilainenkin voisi silti aivan hyvin puhua tuntemuksistaan kollegan tai esimiehen kanssa. Työnohjauskin kannattaa, jos siihen vain on mahdollisuus.

3) Vedä raja työn ja vapaa-ajan väliin.

Jos töissä käsitellyistä aihepiireistä ei pääse eroon edes vapaalla, riski jäädä niiden alle kasvaa.

4) Tunnista varoitusmerkit.

Ihmiset reagoivat asioihin eri tavalla, mutta unihäiriöt, ahdistus ja mielialan vaihtelut ovat jo vakavia merkkejä siitä, että työ on liian raskas. Samoin se, että ei osaa päästää aineistostaan irti vapaallakaan.

— Jos tuntee pakonomaista tarvetta puhua työasioistaan kaikille eikä osaa enää valita kohdeyleisöään, tai tavallisissakin ihmisissä alkaa nähdä viitteitä rikoksentekijöihin, kannattaa miettiä hakeutuvansa esimerkiksi työnohjaukseen.

Yhtä lailla hälytyskellojen pitäisi soida, jos raskaatkaan tapaukset eivät tunnu enää missään. Tutkijankin sietokyky saa tulla täyteen, kaikkea ei tarvitse kestää. Muuten vaarana on, että sama turtuminen alkaa näkyä myös kotona.

5) Etsi vastapainoa.

Tasapainoinen elämä harrastuksineen ja ihmissuhteineen antaa voimia jaksaa vaikean aiheen parissa.

— Itsellänikin kauneuden ja esteettisten elämysten nälkä kasvaa. En halua katsoa rikossarjoja tai lukea dekkareita, vaan kaipaan jotain hyvää ja kaunista työn rinnalle, Ahlgrén-Rimpiläinen sanoo.

teksti Tuomo Tamminen
kuvat Lauri Voutilainen

• Painetussa lehdessä sivu 24