Pääkirjoitus
Tiedepolitiikassa suuren pitäisi kohdata pieni
Valtioneuvosto ja
opetus- ja kulttuuriministeriö
työntävät
yliopistoja ja
tutkimuslaitoksia
haluamiinsa suuntiin tulosohjauksella,
profiloinnilla ja strategisella
rahoituksella. Yliopistojen
uusi johtamismalli on siirtänyt
valtaa hallituksille ja rehtoreille,
jotta nämä voivat tehokkaasti johtaa
laitoksiaan kilpailuissa, joiden
päälaji näyttää olevan tulosindikaattorien
täyttäminen.
Uskotaan, että kun valinnat
ja poisvalinnat on tehty ja tehokkaampi
organisaatio lopulta luotu,
ovat reitit auki nykyistä laadukkaammalle
ja vaikuttavammalle
tieteelle.
Tutkija lähestyy ”uusia avauksia”
toisesta näkökulmasta. Jos hän
joskus aavistaa läpimurron, ei se
yleensä ole hallintomallissa, vaan
mikroskoopin näytöllä tai arkistosta
löytyneessä tekstinpätkässä.
Tutkimustiimejä koottaessa ihmisten
toimet, taustainstituutiot
ja kansallisuuskin ovat sivuseikkoja,
joista tutkimuksen huono
hallinto voi tehdä ongelman.
Luottamus organisaatiokaavioiden
kykyyn nostaa tutkimuksen laatua
vaikuttaa teoreettiselta ja uskonvaraiselta.
Voivatko tieteen ja tiedepolitiikan
näkökulmat koskaan kohdata?
Yliopisto ilman tiedettä olisi mieletön,
mutta tiedepolitiikkaakin
tarvitaan, sillä yliopistolaitoksen
tai edes yhden yliopiston kehittämistä
ei voi palauttaa yksin tieteeseen.
Mihin tieteeseen? — fysiikkaan,
teologiaan vaiko markkinointiin
— voi tarvittaessa kysyä.
Koska tiedepolitiikan pitäisi
käsittää sekä pieni että suuri, on
se luultavasti parhaimmillaankin
kompromissi. On silti erilaisia tapoja
tehdä tiedepolitiikkaa.
Tutkimuksen strategisen ohjauksen
vahvistaminen siirtää ohjaus-
ja resurssivaltaa organisaatioissa
ylöspäin. Tähän suuntaan
tapahtuvan liikkeen yksi riski on,
että kosketuspinnat tutkimuksen
ja ylätason tiedepolitiikan välillä
kapenevat. Aina löytyy vaikutusvaltaisia
tahoja, jotka kuvailevat
yliopistoja ja niille asetettuja ”yhteiskunnan
vaatimuksia” pelottavan kapein ja ylimalkaisin termein.
Jos tieteen ja tiedepolitiikan
välinen kosketuspinta häviää, on
tuloksena yhdessä suunnassa onttoja
strategioita ja kalliita mutta
katteettomia toiveita, toisessa
suunnassa turhautuneita tutkijoita,
joilla olisi edessään oikeita ongelmia,
mutta ei resursseja tutkia
niitä.
Kansallisen tiedepolitiikan haasteena
on saada otsikot ja todellisuus
vastaamaan paremmin toisiaan.
Tiede kuitenkin on suuressa
määrin kansainvälistä ja omalakista,
eikä sen edistymistä voi määrätä
kansallisin päätöksin. Tutkimuksen
tilannekuvan ei tulisi tarkoittaa
vain ”kovenevaa kansainvälistä
kilpailua”, vaan parempaa
sisällöllistä käsitystä siitä, mitä
yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa
tällä hetkellä tapahtuu. Määrälliset
indikaattorit eivät yksin riitä, sillä
usein ne tuottavat lähinnä lisää
määrää.
Uudistuksiin kaivataan kouriintuntuvampia
perusteluja.
Millaisia olisivat käytännössä esimerkiksi
ne tutkinto-ohjelmat ja
tutkimushankkeet, joita yliopistojen
ja ammattikorkeakoulujen
yhteistyöllä ja jopa yhdistämisillä
haetaan? Uudet avaukset ja laajaalaisuus
ovat usein kuultuja mutta
ylimalkaisia fraaseja. Hankkeiden
edistäjillä on valmius raivata
tieltä olemassa olevat rakenteet
ja ”poisvalita” pieniä yksiköitä ja
aloja, mutta ilmeisesti vähemmän
halua keskustella henkilöstön ja
opiskelijoiden kanssa koulutuksen
ja tutkimuksen sisällöistä.
Vastaavasti tutkijoiden ja tutkimuksen
suosijoiden pitäisi tuoda
näkökulmansa ja ideansa vahvasti
”hallinnon” ja laajemmankin yleisön
tietoon – koska muuten kukaan
ei tule ehkä niistä kysymään.
Se, että sanoo julkisesti jotain perusteltua
ja kiinnostavaa, on usein
parasta puhetta tieteen puolesta.
Esimerkiksi puoluepolitiikkaan
verrattuna tieteellä itsellään
on silti vain vähän välitöntä valtaa
ja väyliä kirkkaimpaan julkisuuteen.
Sellainen järjestelmä
on hyvä, jossa heikompi pystyy
muuttamaan vahvempaa.
Petri Koikkalainen
puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto
- Painetussa lehdessä sivu 2
|