Pääkirjoitus

Tiedepolitiikassa suuren pitäisi kohdata pieni

Valtioneuvosto ja opetus- ja kulttuuriministeriö työntävät yliopistoja ja tutkimuslaitoksia haluamiinsa suuntiin tulosohjauksella, profiloinnilla ja strategisella rahoituksella. Yliopistojen uusi johtamismalli on siirtänyt valtaa hallituksille ja rehtoreille, jotta nämä voivat tehokkaasti johtaa laitoksiaan kilpailuissa, joiden päälaji näyttää olevan tulosindikaattorien täyttäminen.

Uskotaan, että kun valinnat ja poisvalinnat on tehty ja tehokkaampi organisaatio lopulta luotu, ovat reitit auki nykyistä laadukkaammalle ja vaikuttavammalle tieteelle.

Tutkija lähestyy ”uusia avauksia” toisesta näkökulmasta. Jos hän joskus aavistaa läpimurron, ei se yleensä ole hallintomallissa, vaan mikroskoopin näytöllä tai arkistosta löytyneessä tekstinpätkässä. Tutkimustiimejä koottaessa ihmisten toimet, taustainstituutiot ja kansallisuuskin ovat sivuseikkoja, joista tutkimuksen huono hallinto voi tehdä ongelman. Luottamus organisaatiokaavioiden kykyyn nostaa tutkimuksen laatua vaikuttaa teoreettiselta ja uskonvaraiselta.

Voivatko tieteen ja tiedepolitiikan näkökulmat koskaan kohdata? Yliopisto ilman tiedettä olisi mieletön, mutta tiedepolitiikkaakin tarvitaan, sillä yliopistolaitoksen tai edes yhden yliopiston kehittämistä ei voi palauttaa yksin tieteeseen. Mihin tieteeseen? — fysiikkaan, teologiaan vaiko markkinointiin — voi tarvittaessa kysyä.

Koska tiedepolitiikan pitäisi käsittää sekä pieni että suuri, on se luultavasti parhaimmillaankin kompromissi. On silti erilaisia tapoja tehdä tiedepolitiikkaa.

Tutkimuksen strategisen ohjauksen vahvistaminen siirtää ohjaus- ja resurssivaltaa organisaatioissa ylöspäin. Tähän suuntaan tapahtuvan liikkeen yksi riski on, että kosketuspinnat tutkimuksen ja ylätason tiedepolitiikan välillä kapenevat. Aina löytyy vaikutusvaltaisia tahoja, jotka kuvailevat yliopistoja ja niille asetettuja ”yhteiskunnan vaatimuksia” pelottavan kapein ja ylimalkaisin termein.

Jos tieteen ja tiedepolitiikan välinen kosketuspinta häviää, on tuloksena yhdessä suunnassa onttoja strategioita ja kalliita mutta katteettomia toiveita, toisessa suunnassa turhautuneita tutkijoita, joilla olisi edessään oikeita ongelmia, mutta ei resursseja tutkia niitä.

Kansallisen tiedepolitiikan haasteena on saada otsikot ja todellisuus vastaamaan paremmin toisiaan. Tiede kuitenkin on suuressa määrin kansainvälistä ja omalakista, eikä sen edistymistä voi määrätä kansallisin päätöksin. Tutkimuksen tilannekuvan ei tulisi tarkoittaa vain ”kovenevaa kansainvälistä kilpailua”, vaan parempaa sisällöllistä käsitystä siitä, mitä yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tällä hetkellä tapahtuu. Määrälliset indikaattorit eivät yksin riitä, sillä usein ne tuottavat lähinnä lisää määrää.

Uudistuksiin kaivataan kouriintuntuvampia perusteluja. Millaisia olisivat käytännössä esimerkiksi ne tutkinto-ohjelmat ja tutkimushankkeet, joita yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyöllä ja jopa yhdistämisillä haetaan? Uudet avaukset ja laajaalaisuus ovat usein kuultuja mutta ylimalkaisia fraaseja. Hankkeiden edistäjillä on valmius raivata tieltä olemassa olevat rakenteet ja ”poisvalita” pieniä yksiköitä ja aloja, mutta ilmeisesti vähemmän halua keskustella henkilöstön ja opiskelijoiden kanssa koulutuksen ja tutkimuksen sisällöistä.

Vastaavasti tutkijoiden ja tutkimuksen suosijoiden pitäisi tuoda näkökulmansa ja ideansa vahvasti ”hallinnon” ja laajemmankin yleisön tietoon – koska muuten kukaan ei tule ehkä niistä kysymään. Se, että sanoo julkisesti jotain perusteltua ja kiinnostavaa, on usein parasta puhetta tieteen puolesta.

Esimerkiksi puoluepolitiikkaan verrattuna tieteellä itsellään on silti vain vähän välitöntä valtaa ja väyliä kirkkaimpaan julkisuuteen. Sellainen järjestelmä on hyvä, jossa heikompi pystyy muuttamaan vahvempaa.

Petri Koikkalainen
puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto

• Painetussa lehdessä sivu 2