Ei käy, ei tule onnistumaan
Uuden yliopistolain myötä yliopistomaailman
ainoa pysyvä piirre vaikuttaa
olevan muutos. Vuoden 2010
alusta virattomiksi muuttuneet yliopistolaiset
käyvät YT-neuvotteluja siellä täällä,
perusrahoitus riittää nipin napin palkkoihin ja
tilakuluihin, täydentävää rahoitusta on hankittava,
jotta voitaisiin tehdä tutkimusta, jotta saataisiin
julkaisuja, ja niistä tulosrahaa tai ainakin lisää
perusrahaa valtion pussista. Ja kun yksi pärjää, on
se yliopistojen nollasummapeli-rahoitusmallissa
joltakin toiselta pois. Siis ihan sama kuinka paljon
julkaisee ja tuottaa tutkintoja, peruspotti ei kasva,
jakaantuu vain eri tavoin.
Keskinäisen kilpailun jalkoihin jääkin ensimmäiseksi
yliopistorajat ylittävä yhteisöllisyys.
Nollasummapeli uhkaa myös motivaatiomme
ydintä: Kun tuotetaan tieteelliseen tutkimukseen
perustuvaa, perusteltua tietoa ja koulutetaan
mahdollisimman korkeatasoisia osaajia, tehdään
työtä tieteen, yhteiskunnan ja ihmiskunnan hyväksi.
Vai moniko meistä onkaan yliopistotyössä
kilpailukykyisen palkan tai erinomaisten etenemismahdollisuuksien
vuoksi?
Kaiken kukkuraksi muutosjohtaminen onnistuu
huonosti. Sen sijaan, että johto katsoisi peiliin ja
kysyisi mikä meni pieleen, kun väki purnaa, kuulemme
useimmiten tylyn kuittauksen, että kyse
on vain muutosvastarinnasta. Tai niin kuin Alivaltiosihteeri
kerrattain luonnehti ohjelmassaan
Viikon luontoääni: Muutosvastarinta ”viihtyy vanhoissa
poteroissa” ja yleisimmin ”tavataan työpaikkojen
kahvihuoneista”. Perusääni kuuluu: ”ei
käy, ei käy, ei käy — ei tule onnistumaan.”
Johdolta vaaditaan muutoksen äärellä paitsi
malttia, myös väkensä ominaislaadun tunnistamista.
Yliopistoissa työskentelee erityisen kriittisiä
ihmisiä — ja niin pitää ollakin. Meidät on
koulutettu keräämään, punnitsemaan ja tuottamaan
tietoa, argumentoimaan puolesta ja vastaan,
ja vieläpä niin, että sitä ymmärtävät sekä
lajitoverit että maallikot. Kuohuttavista asioista
nousee keskustelua ja äläkkää, jota käydään perustelluin
argumentein. Hiljaisuus kahvipöydissä
ja tiedotustilaisuuksissa olisi huolestuttavaa.
Muutosvastarinta kuuluu asiaan, koska muutokset
horjuttavat turvallisuudentunnetta. Kun
psykiatri Timo Salmisaari ryhtyi uudistamaan
Etelä-Karjalan mielenterveys- ja päihdepalveluja,
hän sai vastaansa työntekijöiden vihaa, raivoa
ja tappouhkauksiakin. Onnistuneen lopputuloksen
äärellä hän toteaa: ”Muutosvastarinta on kuin
painovoima. Ilman sitä olisimme jalat ilmassa. Se
pakottaa johtajan perustelemaan tekemisensä.”
(HS 24.11.2013.)
Yliopistojen ja OKM:n johdonkin on syytä
noudattaa tieteellisen tutkimuksen prinsiippiä ja
perustella argumenttinsa huolella. Huonoin peruste
ovat taloudelliset säästöt. Siihen argumenttiin
suomalaiset tottuivat kyllä jo 1990-luvun laman
aikana, mutta strategista kehittämistä sillä
ei kannata perustella, eikä pelkkiä rahansäästöjä
nimittää strategiseksi kehittämiseksi. Jatkuva
yhteiskunnallinen kriisipuhe, jossa lasketaan
kaikelle hinta mutta ei tunnisteta minkään arvoa,
on kyynistänyt ihmiset säästöperusteille.
Turhautumista aina uusiin muutoksiin ja kehittämishankkeisiin
aiheuttaa se, että tunnolliset
yliopistolaiset kamppailevat suuren työkuorman
kanssa, jota kasvattavat paineet löytää vielä jostain
aikaa ja voimia tuloksen parantamiseen.
Johdon on haluttava ja kyettävä kuuntelemaan
kriittisiä puheenvuoroja, mikäli mielii muutoksia
toteuttaa. Vain marginaalinen osa vastarinnasta
on negatiivista, muutoksen vastustamista periaatteen
vuoksi. Enin on terveellistä kriittisyyttä
ihmisiltä, jotka tuntevat työnsä sisällön.
Alivaltiosihteeri. Viikon luontoääni: Muutosvastarinta.
YLE 25.4.2008. http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/alivaltiosihteerin_virallista_ohjelmaa_46600.html#media=80335
Seija Jalagin
ft, dosentti, historian
yliopistonlehtori, oulun yliopiston
hallituksen jäsen
seija.jalagin@oulu.fi
- Painetussa lehdessä sivu 18
|