 
|
|||||||||||||
|
Ei käy, ei tule onnistumaanUuden yliopistolain myötä yliopistomaailman ainoa pysyvä piirre vaikuttaa olevan muutos. Vuoden 2010 alusta virattomiksi muuttuneet yliopistolaiset käyvät YT-neuvotteluja siellä täällä, perusrahoitus riittää nipin napin palkkoihin ja tilakuluihin, täydentävää rahoitusta on hankittava, jotta voitaisiin tehdä tutkimusta, jotta saataisiin julkaisuja, ja niistä tulosrahaa tai ainakin lisää perusrahaa valtion pussista. Ja kun yksi pärjää, on se yliopistojen nollasummapeli-rahoitusmallissa joltakin toiselta pois. Siis ihan sama kuinka paljon julkaisee ja tuottaa tutkintoja, peruspotti ei kasva, jakaantuu vain eri tavoin. Keskinäisen kilpailun jalkoihin jääkin ensimmäiseksi yliopistorajat ylittävä yhteisöllisyys. Nollasummapeli uhkaa myös motivaatiomme ydintä: Kun tuotetaan tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa, perusteltua tietoa ja koulutetaan mahdollisimman korkeatasoisia osaajia, tehdään työtä tieteen, yhteiskunnan ja ihmiskunnan hyväksi. Vai moniko meistä onkaan yliopistotyössä kilpailukykyisen palkan tai erinomaisten etenemismahdollisuuksien vuoksi? Kaiken kukkuraksi muutosjohtaminen onnistuu huonosti. Sen sijaan, että johto katsoisi peiliin ja kysyisi mikä meni pieleen, kun väki purnaa, kuulemme useimmiten tylyn kuittauksen, että kyse on vain muutosvastarinnasta. Tai niin kuin Alivaltiosihteeri kerrattain luonnehti ohjelmassaan Viikon luontoääni: Muutosvastarinta ”viihtyy vanhoissa poteroissa” ja yleisimmin ”tavataan työpaikkojen kahvihuoneista”. Perusääni kuuluu: ”ei käy, ei käy, ei käy — ei tule onnistumaan.” Johdolta vaaditaan muutoksen äärellä paitsi malttia, myös väkensä ominaislaadun tunnistamista. Yliopistoissa työskentelee erityisen kriittisiä ihmisiä — ja niin pitää ollakin. Meidät on koulutettu keräämään, punnitsemaan ja tuottamaan tietoa, argumentoimaan puolesta ja vastaan, ja vieläpä niin, että sitä ymmärtävät sekä lajitoverit että maallikot. Kuohuttavista asioista nousee keskustelua ja äläkkää, jota käydään perustelluin argumentein. Hiljaisuus kahvipöydissä ja tiedotustilaisuuksissa olisi huolestuttavaa. Muutosvastarinta kuuluu asiaan, koska muutokset horjuttavat turvallisuudentunnetta. Kun psykiatri Timo Salmisaari ryhtyi uudistamaan Etelä-Karjalan mielenterveys- ja päihdepalveluja, hän sai vastaansa työntekijöiden vihaa, raivoa ja tappouhkauksiakin. Onnistuneen lopputuloksen äärellä hän toteaa: ”Muutosvastarinta on kuin painovoima. Ilman sitä olisimme jalat ilmassa. Se pakottaa johtajan perustelemaan tekemisensä.” (HS 24.11.2013.) Yliopistojen ja OKM:n johdonkin on syytä noudattaa tieteellisen tutkimuksen prinsiippiä ja perustella argumenttinsa huolella. Huonoin peruste ovat taloudelliset säästöt. Siihen argumenttiin suomalaiset tottuivat kyllä jo 1990-luvun laman aikana, mutta strategista kehittämistä sillä ei kannata perustella, eikä pelkkiä rahansäästöjä nimittää strategiseksi kehittämiseksi. Jatkuva yhteiskunnallinen kriisipuhe, jossa lasketaan kaikelle hinta mutta ei tunnisteta minkään arvoa, on kyynistänyt ihmiset säästöperusteille. Turhautumista aina uusiin muutoksiin ja kehittämishankkeisiin aiheuttaa se, että tunnolliset yliopistolaiset kamppailevat suuren työkuorman kanssa, jota kasvattavat paineet löytää vielä jostain aikaa ja voimia tuloksen parantamiseen. Johdon on haluttava ja kyettävä kuuntelemaan kriittisiä puheenvuoroja, mikäli mielii muutoksia toteuttaa. Vain marginaalinen osa vastarinnasta on negatiivista, muutoksen vastustamista periaatteen vuoksi. Enin on terveellistä kriittisyyttä ihmisiltä, jotka tuntevat työnsä sisällön. Alivaltiosihteeri. Viikon luontoääni: Muutosvastarinta. YLE 25.4.2008. http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/alivaltiosihteerin_virallista_ohjelmaa_46600.html#media=80335 Seija Jalagin
|
||||||||||||
