Kirja-arviot
|
Syrjässä muttei syrjäytyneitä
E. Jokinen, J. Könönen, J.
Venäläinen & J. Vähämäki
(toim.):
Yrittäkää edes!
Prekarisaatio Pohjois-
Karjalassa. Tutkijaliitto,
Helsinki, 2011. 201 sivua.
|
rittäkää
edes! Prekarisaatio
Pohjois-Karjalassa
on
kuvaus ajasta ja paikasta.
Siinä pureudutaan nykyajan
henkeen paikassa,
Pohjois-Karjalassa. Kirja
ottaa kantaa maailmanmenoon
globaalissa
kokonaisuudessa
käyttäen esimerkkinä
tapaustutkimuksen
kontekstia. Yhteiskunnallisia
muutoksia työn
ja arjen viitekehyksessä
tarkastellaan siis globaalina
ilmiönä paikallisen
pohjoiskarjalaisen perspektiivin läpi. Kirjan artikkelit
kuvaavat tuoreella ja ennakkoluulottomalla otteella
tätä aikaa — arjen rispaantuvia rakenteita.
Prekarisaatiota, joka määritellään sekä palkkatyön
epäjatkuvuudeksi, eli niin sanotuksi pätkätyöksi,
että elämää säätelevien instituutioiden kriisiytymiseksi
(esim. hyvinvointivaltion rapautuminen), tarkastellaan
erityisessä paikassa ja kontekstissa. Pohjois-
Karjala paikkana on kiinnostava ja jännitteinen,
ambivalentti. Syrjäisenä rajaseutuna se on erityinen
paikka. Pohjois-Karjalassa elämä on usein metropolialueita
haastavampaa niin hyvässä kuin pahassakin.
Se on paikka, josta kirjan teossa mukana olleet informantit
(fokusryhmähaastatteluiden haastateltavat)
haluavat pitää kiinni. Se myös luo rispaantuvalle arjelle
erityisen, turvallisen(kin) elämänpiirin. Toisaalta
arjen toimeentulo työmarkkinoiden pätkittyminen
ja arjen rispaantuvat reunat ovat läsnä informanttien
arjessa. Vaikka kirja sijoittuu erityisen näkyvästi juuri
Pohjois-Karjalaan, niin ovat siinä käsiteltävät teemat
niin ajankohtaisia, että kirjassa esitettävä ajankuva
on kyllä siirrettävissä globaalin maailmanjärjestyksen
rispaantuvaan arkeen myös alueen ulkopuolelle.
Yrittäkää edes! Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa
-kirjan aineisto koostuu kahden erillisen fokusryhmän
kokoontumisissa käydyistä keskusteluista sekä
muusta käsillä olevasta aineistosta (s. 12—13). Toinen
fokusryhmä koostui suomenkielisistä työikäisistä
naisista ja yhdestä miehestä, ja toinen fokusryhmä
koostui alueen venäläisistä maahanmuuttajanaisista.
Molemmat ryhmät kokoontuivat seitsemän kertaa
ja niissä käytiin keskusteluja muun muassa työhön,
toimeentuloon, Pohjois-Karjalaan ja arjen sosiaalisiin
verkostoihin liittyen. Muu tutkimusaineisto, se
”mitä oli käsillä” pitää sisällään keskusteluita, seminaareja
opiskelijoiden kanssa, opinnäytetöitä ja niiden
ohjaamista, sekalaisia havaintoja, kirjallisuutta,
musiikkia ja artikkeleita (s. 13).
Käyn läpi kirjan sisältöä kolmen teema-alueen kautta:
työ, hoiva sekä raja ja Venäjä. Nämä teemat limittyvät
ja lomittuvat kirjan artikkeleissa yhteen, mutta
kuitenkin niin, että tietyt artikkelit ovat keskittyneet
joihinkin teemoihin erityisesti. Leena Åkerbladin
ja Katri Heikkilän artikkeleissa keskitytään työn ja
palkkatyön merkityksen arviointiin suhteessa paikkaan.
Tiina Tikka ja Juhana Venäläinen keskittyvät
artikkeleissaan tarkastelemaan ”virallisen Pohjois-
Karjalan” kuvaa maakunnan kehittämisohjelmien
ja asiakirjojen kautta. Raja-alue ja venäläisyys työn
ja hoivan kontekstina ovat Jukka Könösen sekä Eeva
Jokisen ja Mikko Jakosen artikkeleiden keskiössä.
Kirjan kahdessa viimeisessä artikkelissa Heidi Meriläinen
ja Jussi Vähämäki puolestaan luotsaavat lukijan
paikkaa ja aluetta pidemmälle katsoen, miten tämä
paikallinen kääntyy globaaliksi yhteiskunnallisten muutosten tarkasteluksi.
Artikkeleiden ohella kirja pitää sisällään neljä
episodia, joissa johdatellaan lukija kulloinkin käsiteltävään
teemaan. Kirjan tekijät ovat jaotelleet kirjan
teemat: ”Paikalla”, ”Pihalla”, ”Rajalla” ja ”Maailmassa”.
En osaa sanoa, onko tässä kirjassa ensisijaisesti
kysymyksessä kirja työstä vai kirja hoivasta, niin yhteenkietoutuneita
hoiva ja työ kirjassa ovat. Kirjoittajat
määrittävät hoivan keskeiseksi yhteiskunnalliseksi
rakenteeksi, jonka kautta yksilöt ja yhteisöt
jäsentävät arkeaan ja arjen rutiineitaan. Vaikka kirjoittajat
ymmärtävät hoivan perinteisenä huolenpito-
ja hyvinvointityönä, on hoivassa kirjan tekijöiden
mukaan kysymys myös laajemmasta yhteiskunnallisesta
asioiden organisointitavasta. Hoivan kautta pureudutaan
muun muassa yhteiskunnan sukupuolittumiseen,
ja hoiva on keskeisessä osassa myös arjen
toimeentuloa ja hyvinvointia pohdittaessa.
Työstä puhutaan kirjan artikkeleissa niin toimeentulon
kuin elämänsisällönkin näkökulmasta. Työ
näyttäytyy jonakin, jonka perään haikaillaan, koska
sitä ei aina ja kaikille ole tarjolla. Samaan aikaan työ
menettää merkitystään syrjäisen alueen aktiivisten
ihmisten arjen toiminnassa. Siitä huolimatta, että
työttömyys ja niukka toimeentulo ovat tai ovat olleet
läsnä monien informanttien arjessa, ei arki näyttäydy
synkältä eivätkä informantit ole passiivisia ja toimettomia
(viranomaistoimien) kohteita.
Monet haastatteluissa mukana olleet informantit
kertovat arjestaan Pohjois-Karjalassa tapahtumarikkaana
ja materiaalisesta hurmoksesta vapaana
toimintaympäristönä, jossa arjen ihmissuhteet ja
maanläheiset harrastukset muodostavat kiinnostavan
arjen toimintarakenteen.
Rajan ja Venäjän läsnäolo on otettu kirjassa huomioon
keskeisenä tai ainakin potentiaalisena arkea
jäsentävänä kontekstina. Useissa artikkeleissa viitataan
Venäjään ja sen mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin.
Venäjä ja venäläisyys ovat kirjassa läsnä
jo siitäkin syystä, että aineistoa kerättäessä toinen
fokusryhmä on koottu alueen venäläisistä maahanmuuttajanaisista.
Kirjan perusteella näyttää siltä, että
vaikka virallinen Pohjois-Karjala korostaa rajaa ja sen
tuomia mahdollisuuksia yhtenä alueen ”valttikorttina”
niin haastatteluissa mukana olleille suomalaisille
rajalla ja Venäjällä ei heidän arjessaan ole juurikaan
merkitystä.
Sen sijaan maahanmuuttajaryhmässä kaikki
informantit hyödyntävät rajaa ja Venäjää arjessaan.
Maahanmuuttajat ylittävät rajaa aktiivisesti ja raja
sekä venäläisyys tarjoavat mahdollisuuksia myös
työllistymiseen. Monille maahanmuuttajanaisille venäjänkieli
on ollut ainut mahdollisuus työllistyä edes
jollakin tavalla syrjäisessä Pohjois-Karjalassa.
Kirja on uudenlainen analyysi ja puheenvuoro
syrjäisestä Pohjois-Karjalasta. Se, että ollaan jostakin
katsottuna syrjässä luokin aivan uudenlaisen voimavaran
ja perspektiivin arkeen. Samalla kun ollaan
syrjässä Helsingin kulttuuritarjonnasta, ollaan keskellä
Pohjois-Karjalan vilkasta ja kaavoihin kangistumatonta
kulttuuritarjontaa, ja Helsingin palvelutkin
ovat vain junamatkan päässä. Kirja on tuore puheenvuoro
myös arjen reunojen rispaantumiseen. Samalla
kun jotakin rispaantuu, on pakko kutoa jotakin uutta
tilalle.
Kirjan luettua ei jäänyt epäselväksi, että palkkatyö
nykymuodossa on menettämässä ainakin joissakin
ihmisryhmissä merkitystään arjen jäsentämisen
ainoana tapana. Mutta mitä tulee tilalle, jäsennämmekö
tulevaisuudessa arkemme esimerkiksi hoivan
kautta?
Pirjo Pöllänen
Itä-Suomen yliopisto,
Karjalan tutkimuslaitos ja yhteiskuntapolitiikka
|
Arvojen tasapaino auttaa jaksamisessa
Jouni Luukkala:
Jaksaa, jaksaa, jaksaa…
Työhyvinvointitaitojen
kirja.
ProTammi 2011. 287 sivua.
|
Menneet
ovat
ne
hyvät
ajat,
jolloin tutkija saattoi
omassa hiljaisessa
kammiossaan rauhassa
syventyä kirjoihinsa ja
tutkimuksensa tekoon.
Nyt yliopisto on sidottu
tiukasti muuhun
työelämään, ja myös
työelämän ongelmat
kiireineen ja tulosvaatimuksineen
tulleet
osaksi tutkijan arkea.
Niinpä yliopistotyöläinen
tarvitsee samanlaisia lääkkeitä kuin muutkin
työntekijät. Niitä on ilmestynyt kirjojen muodossa
paljon. Kokeneen työterveyspsykologin, Jouni Luukkalan
teos Jaksaa, jaksaa, jaksaa... on niistä tuoreimpia
ja myös antoisimpia. Luukkala tarkastelee sekä
työpahoinvoinnin tunnusmerkkejä että työhyvinvoinnin
lähteitä. Samoin hän esittelee työhyvinvointitaitoja
niin yksilötasolla kuin ryhmissäkin.
Antoisaksi ja monipuoliseksi kirjan tekee se, että
Luukkala soveltaa työelämään vanhaa — jo idän filosofiasta
tuttua — tasapainon periaatetta: työ sujuu
hyvin, kun mitään ei ole liikaa eikä mitään liian vähän.
Esimerkiksi jos työ on liian helppoa ja tuttua, se
turhauttaa ja tylsistyttää. Jos vaatimukset ja haasteet
taas ovat liian suuria, työ pelottaa ja lannistaa tekijänsä.
Pieni kiireenpoikanen ja stressi luovat sopivan
jännitteen, joka pitää mielen vireänä ja ajatukset
liikkeessä.
Työntekijän ja työnantajan arvojen tulee olla
balanssissa. Tämä pätee erityisesti yliopistoissa ja
muissa luovan ja henkisen työn keskuksissa. Pelkkä
taloudellisen tuloksen vaatiminen ei tyydytä luovan
työn tekijää. Paradoksaalisesti juuri työn kokeminen
itsessään arvokkaaksi ja luovaksi antaa voimia kestää
koviakin paineita ja ylittää korkeitakin esteitä,
kun taas pelkkään taloudelliseen hyötyyn tähtäävä
vaihtaa heti työtä, jos siitä saa suurempaa palkkaa
pienemmällä vaivalla.
Kun työ on arvokasta itsessään ja työn vaatimukset
ja tekijän kyvyt ovat tasapainossa, työn tekeminen
synnyttää virtauskokemuksen, jossa ihminen
antautuu ja uppoutuu työhön niin, että kaikki muu
unohtuu. Virtauskokemus on syvästi eksistentiaalinen,
henkilökohtainen ja ainutkertainen tila. Huippusuoritus
perustuukin kolmen tekijän, turvallisuuden
tunteen, ilon ja autonomian vuorovaikutukseen.
Autonomian merkitystä ei voi liioitella. Nykyään
joka puolelta tulvii pyyntöjä ja vaatimuksia ja sellainen
työntekijä, joka ei osaa sanoa EI, joutuu nopeasti
marionetin epäkiitolliseen rooliin. Kirjassa esitelläänkin
kolme asennetta ja vuorovaikutustyyliä,
alistuva ja aggressiivinen sekä näiden tasapainoinen
yhdistelmä eli jämäkkyys. Jämäkkä osaa yhtäältä
kuunnella muita ja huomioida heidän tarpeensa,
mutta toisaalta jämäkkä osaa myös sanoa kohteliaasti
ja syyllistämättä EI, silloin kun on tarve.
Jaksaa, jaksaa, jaksaa… -kirjan antoisin puoli on,
että se onnistuu soveltamaan vanhaa tasapainon periaatetta
nykyiseen työelämään. Länsimailla on aina
suosittu jyrkkiä vastakkainasetteluja ja menty äärimmäisyyksiin
kaikessa työelämää myöten. Tasapainon
periaatetta voisi soveltaa myös työelämään kokonaisuutena
ja kysyä, mitä järkeä on siinä, että jotkut
tekevät työtä yötä päivää ja toiset — yhtä ammattitaitoiset
— lojuvat kotona sohvalla tekemättä mitään.
Jaksaa, jaksaa, jaksaa… herättää huomaamaan, että
monissa ongelmissa on kyse vain suhteellisuuden
tajusta ja asioiden oikeanlaisesta järjestämisestä ja
jakamisesta.
Pekka Wahlstedt
vapaa toimittaja ja kriitikko
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 42
|