ACATIIMI 2/12 tulosta | sulje ikkuna

Kirja-arviot

Syrjässä muttei syrjäytyneitä

E. Jokinen, J. Könönen, J. Venäläinen & J. Vähämäki (toim.):
Yrittäkää edes!
Prekarisaatio Pohjois- Karjalassa. Tutkijaliitto, Helsinki, 2011. 201 sivua.

rittäkää edes! Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa on kuvaus ajasta ja paikasta. Siinä pureudutaan nykyajan henkeen paikassa, Pohjois-Karjalassa. Kirja ottaa kantaa maailmanmenoon globaalissa kokonaisuudessa käyttäen esimerkkinä tapaustutkimuksen kontekstia. Yhteiskunnallisia muutoksia työn ja arjen viitekehyksessä tarkastellaan siis globaalina ilmiönä paikallisen pohjoiskarjalaisen perspektiivin läpi. Kirjan artikkelit kuvaavat tuoreella ja ennakkoluulottomalla otteella tätä aikaa — arjen rispaantuvia rakenteita.

Prekarisaatiota, joka määritellään sekä palkkatyön epäjatkuvuudeksi, eli niin sanotuksi pätkätyöksi, että elämää säätelevien instituutioiden kriisiytymiseksi (esim. hyvinvointivaltion rapautuminen), tarkastellaan erityisessä paikassa ja kontekstissa. Pohjois- Karjala paikkana on kiinnostava ja jännitteinen, ambivalentti. Syrjäisenä rajaseutuna se on erityinen paikka. Pohjois-Karjalassa elämä on usein metropolialueita haastavampaa niin hyvässä kuin pahassakin. Se on paikka, josta kirjan teossa mukana olleet informantit (fokusryhmähaastatteluiden haastateltavat) haluavat pitää kiinni. Se myös luo rispaantuvalle arjelle erityisen, turvallisen(kin) elämänpiirin. Toisaalta arjen toimeentulo työmarkkinoiden pätkittyminen ja arjen rispaantuvat reunat ovat läsnä informanttien arjessa. Vaikka kirja sijoittuu erityisen näkyvästi juuri Pohjois-Karjalaan, niin ovat siinä käsiteltävät teemat niin ajankohtaisia, että kirjassa esitettävä ajankuva on kyllä siirrettävissä globaalin maailmanjärjestyksen rispaantuvaan arkeen myös alueen ulkopuolelle.

Yrittäkää edes! Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa -kirjan aineisto koostuu kahden erillisen fokusryhmän kokoontumisissa käydyistä keskusteluista sekä muusta käsillä olevasta aineistosta (s. 12—13). Toinen fokusryhmä koostui suomenkielisistä työikäisistä naisista ja yhdestä miehestä, ja toinen fokusryhmä koostui alueen venäläisistä maahanmuuttajanaisista. Molemmat ryhmät kokoontuivat seitsemän kertaa ja niissä käytiin keskusteluja muun muassa työhön, toimeentuloon, Pohjois-Karjalaan ja arjen sosiaalisiin verkostoihin liittyen. Muu tutkimusaineisto, se ”mitä oli käsillä” pitää sisällään keskusteluita, seminaareja opiskelijoiden kanssa, opinnäytetöitä ja niiden ohjaamista, sekalaisia havaintoja, kirjallisuutta, musiikkia ja artikkeleita (s. 13).

Käyn läpi kirjan sisältöä kolmen teema-alueen kautta: työ, hoiva sekä raja ja Venäjä. Nämä teemat limittyvät ja lomittuvat kirjan artikkeleissa yhteen, mutta kuitenkin niin, että tietyt artikkelit ovat keskittyneet joihinkin teemoihin erityisesti. Leena Åkerbladin ja Katri Heikkilän artikkeleissa keskitytään työn ja palkkatyön merkityksen arviointiin suhteessa paikkaan. Tiina Tikka ja Juhana Venäläinen keskittyvät artikkeleissaan tarkastelemaan ”virallisen Pohjois- Karjalan” kuvaa maakunnan kehittämisohjelmien ja asiakirjojen kautta. Raja-alue ja venäläisyys työn ja hoivan kontekstina ovat Jukka Könösen sekä Eeva Jokisen ja Mikko Jakosen artikkeleiden keskiössä. Kirjan kahdessa viimeisessä artikkelissa Heidi Meriläinen ja Jussi Vähämäki puolestaan luotsaavat lukijan paikkaa ja aluetta pidemmälle katsoen, miten tämä paikallinen kääntyy globaaliksi yhteiskunnallisten muutosten tarkasteluksi.

Artikkeleiden ohella kirja pitää sisällään neljä episodia, joissa johdatellaan lukija kulloinkin käsiteltävään teemaan. Kirjan tekijät ovat jaotelleet kirjan teemat: ”Paikalla”, ”Pihalla”, ”Rajalla” ja ”Maailmassa”.

En osaa sanoa, onko tässä kirjassa ensisijaisesti kysymyksessä kirja työstä vai kirja hoivasta, niin yhteenkietoutuneita hoiva ja työ kirjassa ovat. Kirjoittajat määrittävät hoivan keskeiseksi yhteiskunnalliseksi rakenteeksi, jonka kautta yksilöt ja yhteisöt jäsentävät arkeaan ja arjen rutiineitaan. Vaikka kirjoittajat ymmärtävät hoivan perinteisenä huolenpito- ja hyvinvointityönä, on hoivassa kirjan tekijöiden mukaan kysymys myös laajemmasta yhteiskunnallisesta asioiden organisointitavasta. Hoivan kautta pureudutaan muun muassa yhteiskunnan sukupuolittumiseen, ja hoiva on keskeisessä osassa myös arjen toimeentuloa ja hyvinvointia pohdittaessa.

Työstä puhutaan kirjan artikkeleissa niin toimeentulon kuin elämänsisällönkin näkökulmasta. Työ näyttäytyy jonakin, jonka perään haikaillaan, koska sitä ei aina ja kaikille ole tarjolla. Samaan aikaan työ menettää merkitystään syrjäisen alueen aktiivisten ihmisten arjen toiminnassa. Siitä huolimatta, että työttömyys ja niukka toimeentulo ovat tai ovat olleet läsnä monien informanttien arjessa, ei arki näyttäydy synkältä eivätkä informantit ole passiivisia ja toimettomia (viranomaistoimien) kohteita.

Monet haastatteluissa mukana olleet informantit kertovat arjestaan Pohjois-Karjalassa tapahtumarikkaana ja materiaalisesta hurmoksesta vapaana toimintaympäristönä, jossa arjen ihmissuhteet ja maanläheiset harrastukset muodostavat kiinnostavan arjen toimintarakenteen.

Rajan ja Venäjän läsnäolo on otettu kirjassa huomioon keskeisenä tai ainakin potentiaalisena arkea jäsentävänä kontekstina. Useissa artikkeleissa viitataan Venäjään ja sen mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin. Venäjä ja venäläisyys ovat kirjassa läsnä jo siitäkin syystä, että aineistoa kerättäessä toinen fokusryhmä on koottu alueen venäläisistä maahanmuuttajanaisista. Kirjan perusteella näyttää siltä, että vaikka virallinen Pohjois-Karjala korostaa rajaa ja sen tuomia mahdollisuuksia yhtenä alueen ”valttikorttina” niin haastatteluissa mukana olleille suomalaisille rajalla ja Venäjällä ei heidän arjessaan ole juurikaan merkitystä.

Sen sijaan maahanmuuttajaryhmässä kaikki informantit hyödyntävät rajaa ja Venäjää arjessaan. Maahanmuuttajat ylittävät rajaa aktiivisesti ja raja sekä venäläisyys tarjoavat mahdollisuuksia myös työllistymiseen. Monille maahanmuuttajanaisille venäjänkieli on ollut ainut mahdollisuus työllistyä edes jollakin tavalla syrjäisessä Pohjois-Karjalassa.

Kirja on uudenlainen analyysi ja puheenvuoro syrjäisestä Pohjois-Karjalasta. Se, että ollaan jostakin katsottuna syrjässä luokin aivan uudenlaisen voimavaran ja perspektiivin arkeen. Samalla kun ollaan syrjässä Helsingin kulttuuritarjonnasta, ollaan keskellä Pohjois-Karjalan vilkasta ja kaavoihin kangistumatonta kulttuuritarjontaa, ja Helsingin palvelutkin ovat vain junamatkan päässä. Kirja on tuore puheenvuoro myös arjen reunojen rispaantumiseen. Samalla kun jotakin rispaantuu, on pakko kutoa jotakin uutta tilalle.

Kirjan luettua ei jäänyt epäselväksi, että palkkatyö nykymuodossa on menettämässä ainakin joissakin ihmisryhmissä merkitystään arjen jäsentämisen ainoana tapana. Mutta mitä tulee tilalle, jäsennämmekö tulevaisuudessa arkemme esimerkiksi hoivan kautta?

Pirjo Pöllänen
Itä-Suomen yliopisto,
Karjalan tutkimuslaitos ja yhteiskuntapolitiikka


Arvojen tasapaino auttaa jaksamisessa

Jouni Luukkala:
Jaksaa, jaksaa, jaksaa…
Työhyvinvointitaitojen kirja. ProTammi 2011. 287 sivua.

Menneet ovat ne hyvät ajat, jolloin tutkija saattoi omassa hiljaisessa kammiossaan rauhassa syventyä kirjoihinsa ja tutkimuksensa tekoon. Nyt yliopisto on sidottu tiukasti muuhun työelämään, ja myös työelämän ongelmat kiireineen ja tulosvaatimuksineen tulleet osaksi tutkijan arkea.

Niinpä yliopistotyöläinen tarvitsee samanlaisia lääkkeitä kuin muutkin työntekijät. Niitä on ilmestynyt kirjojen muodossa paljon. Kokeneen työterveyspsykologin, Jouni Luukkalan teos Jaksaa, jaksaa, jaksaa... on niistä tuoreimpia ja myös antoisimpia. Luukkala tarkastelee sekä työpahoinvoinnin tunnusmerkkejä että työhyvinvoinnin lähteitä. Samoin hän esittelee työhyvinvointitaitoja niin yksilötasolla kuin ryhmissäkin.

Antoisaksi ja monipuoliseksi kirjan tekee se, että Luukkala soveltaa työelämään vanhaa — jo idän filosofiasta tuttua — tasapainon periaatetta: työ sujuu hyvin, kun mitään ei ole liikaa eikä mitään liian vähän. Esimerkiksi jos työ on liian helppoa ja tuttua, se turhauttaa ja tylsistyttää. Jos vaatimukset ja haasteet taas ovat liian suuria, työ pelottaa ja lannistaa tekijänsä. Pieni kiireenpoikanen ja stressi luovat sopivan jännitteen, joka pitää mielen vireänä ja ajatukset liikkeessä.

Työntekijän ja työnantajan arvojen tulee olla balanssissa. Tämä pätee erityisesti yliopistoissa ja muissa luovan ja henkisen työn keskuksissa. Pelkkä taloudellisen tuloksen vaatiminen ei tyydytä luovan työn tekijää. Paradoksaalisesti juuri työn kokeminen itsessään arvokkaaksi ja luovaksi antaa voimia kestää koviakin paineita ja ylittää korkeitakin esteitä, kun taas pelkkään taloudelliseen hyötyyn tähtäävä vaihtaa heti työtä, jos siitä saa suurempaa palkkaa pienemmällä vaivalla.

Kun työ on arvokasta itsessään ja työn vaatimukset ja tekijän kyvyt ovat tasapainossa, työn tekeminen synnyttää virtauskokemuksen, jossa ihminen antautuu ja uppoutuu työhön niin, että kaikki muu unohtuu. Virtauskokemus on syvästi eksistentiaalinen, henkilökohtainen ja ainutkertainen tila. Huippusuoritus perustuukin kolmen tekijän, turvallisuuden tunteen, ilon ja autonomian vuorovaikutukseen.

Autonomian merkitystä ei voi liioitella. Nykyään joka puolelta tulvii pyyntöjä ja vaatimuksia ja sellainen työntekijä, joka ei osaa sanoa EI, joutuu nopeasti marionetin epäkiitolliseen rooliin. Kirjassa esitelläänkin kolme asennetta ja vuorovaikutustyyliä, alistuva ja aggressiivinen sekä näiden tasapainoinen yhdistelmä eli jämäkkyys. Jämäkkä osaa yhtäältä kuunnella muita ja huomioida heidän tarpeensa, mutta toisaalta jämäkkä osaa myös sanoa kohteliaasti ja syyllistämättä EI, silloin kun on tarve.

Jaksaa, jaksaa, jaksaa… -kirjan antoisin puoli on, että se onnistuu soveltamaan vanhaa tasapainon periaatetta nykyiseen työelämään. Länsimailla on aina suosittu jyrkkiä vastakkainasetteluja ja menty äärimmäisyyksiin kaikessa työelämää myöten. Tasapainon periaatetta voisi soveltaa myös työelämään kokonaisuutena ja kysyä, mitä järkeä on siinä, että jotkut tekevät työtä yötä päivää ja toiset — yhtä ammattitaitoiset — lojuvat kotona sohvalla tekemättä mitään. Jaksaa, jaksaa, jaksaa… herättää huomaamaan, että monissa ongelmissa on kyse vain suhteellisuuden tajusta ja asioiden oikeanlaisesta järjestämisestä ja jakamisesta.

Pekka Wahlstedt
vapaa toimittaja ja kriitikko


  • Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 42

ACATIIMI 2/12 tulosta | sulje ikkuna