 
|
|||||||||||||||
|
Kirja-arviot
Täytyykö lukutaitoa opetella vielä yliopistossakin? Päällepäin näyttääkin siltä, että lukeminen — toisin kuin kirjoittaminen — on vain passiivista kirjoitetun omaksumista ja pänttäämistä. Mutta kun asiaa ajattelee tarkemmin ja syvällisemmin, lukeminen on yhtä vaativaa ja haastavaa kuin kirjoittaminenkin. Etenkin monimutkaisten akateemisten tekstien. Tutkijan on osattava tulkita teksti, sijoittaa se oikeaan kontekstiin, verrata ja panna se keskustelemaan muiden tekstien kanssa, kritisoida ja erottaa olennainen epäolennaisesta ja tietysti ottaa siitä kaikki hyödyllinen irti omaa tutkimusta varten. Ajattele itse! -kirjan tekijät toteavatkin, että tutkimuksellisen lukutaidon kehittäminen on elämän mittainen tehtävä, joka ei koskaan tule valmiiksi. Tämän takia he esittelevät kirjassaan tieteellistä lukutaitoa numeroiden ja kuvien lukemista myöten. Kirjan alussa tutkimuksellista lukutaitoa verrataan dekkarikirjallisuuteen. Onhan rikoksen jättämiä jälkiä tutkivalla poliisilla edessään eräänlainen teksti, jota hän yrittää ymmärtää ja tulkita yhdistämällä erilaiset johtolangat tai langanpätkät johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi. Ainoa mikä erottaa akateemisen tutkijan rikosetsivästä on se, että akateeminen tutkija ei koskaan lopullisesti ratkaise arvoitusta, vaan tulos jää aina jossain määrin keskeneräiseksi. Tämä on hyvä asia, koska muuten tutkimus ja keskustelu eivät jatkuisi. Tutkijan on ensin osattava lukea minkälaisen kehyksen läpi ja missä kontekstissa tekstin kirjoittaja ilmiötä tarkastelee. Sitten hänen on pantava oma kontekstinsa ja viitekehyksensä keskustelemaan tekstin kanssa. Tämä vaatii hyvää tietoisuutta omista lähtökohdista, joita usein pidetään niin luonnollisina ja itsestään selvinä, ettei niistä olla lainkaan tietoisia. Tekstit eivät vain heijasta todellisuutta, vaan myös luovat sitä. Jopa neutraaleilta näyttävät numerot saavat erilaisia merkityksiä erilaisissa teksteissä, kuten urheilutuloksissa, poliisin tilastoimissa rikoksissa ja yritysten kasvukäyrissä. Tämä on hyvä huomata, sillä lukujen näennäistä neutraalisuutta käytetään usein oman edun ajamiseen, ja esimerkiksi palkkaneuvotteluissa työnantajat ja -tekijät kytkevät lukuja erilaisiin yhteyksiin ja antavat niille erilaisia merkityksiä. Samoin kuvat luovat todellisuutta ja saavat aikaan jopa skandaaleja, esimerkkeinä profeetta Mohammedin pilakuvat tai Jeesuksen sijoittaminen transseksuaalien ja homojen keskelle pyhälle ehtoolliselle. Kuvien tulkitsemisen taito on nykyään tarpeellinen myös muille kuin tutkijoille, koska nykyään kuvat ympäröivät ihmisiä kaikkialla. Ajattele itse! on pieni mutta monipuolinen paketti kaikille, jotka haluavat kehittää tutkimuksellista lukutaitoaan. Kirjan teksteihin pääsee sisään alkuvaiheessa olevakin, sillä kirjoitukset ovat selkeästi ja havainnollisesti laadittuja ja monimutkaisempia asioita selvennetään kaavioilla ja arkisilla esimerkeillä. Kirja palvelee myös yliopistojen ulkopuolista maailmaa. Nykyään tietoa on niin paljon ja suuri osa siitä on harhaanjohtavaa tai turhaa, että tietotulvaa on mahdotonta suodattaa ja hallita ilman hyvää tutkimuksellista lukutaitoa. Pekka Wahlstedt
Eri alojen tutkijat lähestyvät arkea moniulotteisesti ja yleistajuisesti tässä artikkelikokoelmassa. Teoksen päättää katsaus tieteen arkeen. Viimeinen artikkeli on selvästi konkreettisin ja koskettavin. Oma arki tuo kirjoittamiseen läsnä olon tuntua. Työ on oleellinen osa niiden elämää, joilla on työtä. Työterveyslaitoksen vanhempi tutkija Antti Kasvio ottaa esille tärkeän asian. ”Koko moderni sivilisaatio sille ominaisine arkielämän muotoineen on rakentunut niin taloudellisesti, inhimillisesti kuin luonnonkin näkökulmasta kestämättömälle pohjalle. Siksi se ei voi jatkua kovin pitkään nykyisessä muodossaan. Joko ajaudumme ennennäkemättömään kriisiin tai muotoilemme arkiset toimintamme uudelleen niin, että ne sopivat paremmin yhteen kestävän kehityksen kanssa.” Kasvio kirjoittaa tilanteesta yleisellä yhteiskunnallisella tasolla, mutta jos lukija miettii, miten tiede palvelee tai voisi palvella elintärkeässä muutosprosessissa, hän jää vaille vastauksia. Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulun professori Yrjö Haila pohtii arkisia valintoja ja ympäristöä, keskittyen ennen kaikkea yksityisten ihmisten valintoihin. ”Jokaisen ihmisen tehtäväksi jää tunnistaa itselleen mahdolliset vaihtoehdot. Myös muiden ihmisten asenteisiin vaikkapa naapurustossa tai työpaikalla voi vaikuttaa parhaiten omaksumalla itse uusia toimintatapoja.” ”Moralisointi ei yleensä johda toivottuun tulokseen vaan aiheuttaa vastareaktioita. On tehokkaampaa näyttää esimerkkiä”, Haila vetoaa. Tätäkin kirjoitusta — kuten monia muitakin – lukiessa lukija on vähän ymmällään. Mikä rooli tieteellä ja tutkijoilla on polttavien yhteisten ongelmiemme ratkaisussa? Professori Arto Mustajoki Helsingin yliopistosta kyseenalaistaa tutkijan nykyarkea. ”Parikymmentä vuotta sitten ajateltiin, että pro gradu- tutkielma on jo näyte tutkijankyvyistä. Sitten perustettiin tutkijakoulut, joissa annetaan systemaattista tutkijakoulutusta. Tämäkään ei vielä riittänyt, vaan koulutukseen on lisätty tutkijatohtorivaihe.” ”Tutkijakoulutuksen tiukka aikataulu on riski tutkimuksen innovatiivisuudelle. Koska tulosta on synnyttävä määräajassa, monet ohjaajat neuvovat pelaamaan varman päälle ja karttamaan aiheita tai metodeja, jotka poikkeavat ’normaalitieteestä’. Näin varmistetaan tarvittavien julkaisujen läpimeno johtavilla tiedefoorumeilla.” ”Tiedeyhteisön asettamat vaatimukset eivät kuitenkaan koske vain tutkijakoulutusvaihetta. Senioritutkijakaan ei voi tutkimusaiheita ja metodeja valitessaan sivuuttaa tieteen trendejä. Hän voi toki tutkia mitä tahansa, mutta jos hän haluaa ulkopuolista rahoitusta ja julkaista tutkimustuloksensa muun tiedeyhteisön arvostamalla foorumilla, hänenkin on turvallista tehdä sellaista tutkimusta, joka noudattaa tieteen valtavirtaa.” Saako lukija tässä epäsuoran vastauksen aiempaan pohdiskeluun tieteen ja tutkimuksen mahdollisuuksista parantaa maailmamme tilaa? Tuula-Maria Ahonen
Anu Suorannan ja Anu-Hanna Anttilan toimittamassa kirjassa työmarkkinoiden muutosta tarkastellaan kiinnostavalla tavalla nostamalla mukaan sekä työntekijäjärjestöjen kehäkettujen että kannuksensa työmarkkinatutkijoina jo ansainneiden tutkijoiden puheenvuorot. Teoksen artikkelit maalaavat kuvaa suomalaisesta työelämästä paikkana, jossa luottamus ja usko toiseen on ellei murentunut kokonaan niin ainakin voimakkaasti murenemassa. Jos suomalaista työelämää hahmotetaan pelinä, voidaan todeta, että pelin sääntöjä ollaan kesken kaiken muuttamassa. Nyt ollaan pisteessä, jossa entiset säännöt eivät enää päde, mutta uusista ei ole tietoakaan. Aiemmin työntekijä pystyi luottamaan siihen, että uskollisuus ja lojaalisuus palkitaan turvallisuudella ja luottamuksella. Työnantajan hyvän taloudellisen menestymisen uskottiin palkitsevan myös työntekijöitä lisäämällä palkanmaksuvaraa ja työntekijöiden varmuutta työsuhteiden jatkuvuudesta. Tämä psykologinen sopimus on murtunut. Hyvinkään tehty työ ei ole enää nykyisin tae työntekijälle työn jatkuvuudesta. Nyt näytetään olevan siirtymässä kohti tilannetta, jossa työntekijän on ammatin taitamisen sijasta tärkeää esittää omaa osaamistaan. Työntekijän on jatkuvasti markkinoitava omaa osaamistaan ja omaa hyödyllisyyttään tuloksen tuottamisessa. Mikä sitten voisi olla vastapuolen tarjous tähän työntekijän esittämään markkinointiin? Vaihtoehtona nostetaan esille henkilöstön osaamisen kehittämiseen sitoutumista. Varmojen työsuhteiden sijaan yritys lupaisikin kiinnostavia ja haasteellisia tehtäviä, joissa työntekijä voi kehittää osaamistaan ja näin hänen työllistyvyytensä paranisi joko yrityksen sisällä tai yleisemmillä työmarkkinoilla. Voidaan kuitenkin kysyä riittääkö tämä palauttamaan luottamuksen työnantajaan? Varmuus elämän taloudellisesta kantavuudesta ja työuran jatkuvuudesta ovat keskeisiä työntekijöiden kaipaamia asioita. Tällä hetkellä varmuus rakentuu kokopäiväsen pysyvän työn varaan. Artikkeleissa tuodaan hyvin ilmi se, kuinka työn tekemisen tavan muutokset ovat sekä työelämän rakenteiden että lainsäädännön vuoksi eriarvoistavia. Esimerkiksi määräaikaiset jäävät tosiasiassa usein työaikaan liittyvien joustojärjestelmien ulkopuolelle. Teoksessa nostetaan esille myös perustavanlaatuinen työn tekemisen muutos, joka liittyy yhä lisääntyvään itsensä työllistävien joukkoon samoin kuin ne ongelmat, joita nämä kohtaavat kamppaillessaan toimeentulostaan eri lähteistä tulevien tulojen viidakossa. Kun toimeentulo muodostuu palkkatyön, toimeksiantotyön ja itsensä työllistämisen vaihteluista, tippuu yksilö helposti sosiaaliturvajärjestelmän tukien ulkopuolelle. Ammattiyhdistysliikkeelle teoksen kuvaama todellisuus asettaa merkittäviä haasteita. Jos ne, jotka eniten tarvitsisivat ammattiyhdistysliikkeen kollektiivivoimaa ovat jättäytyneet liikkeen ulkopuolelle, tai ovat vain rivijäseniä, on olemassa olevien aktiivitoimijoiden otettava asiat ajettavakseen, mutta löytyykö siihen halua ja uskallusta. Antero Puhakka
|
||||||||||||||
