Keskustelua

Keskustelu teologian ja uskonnon asemasta yliopistoissa jatkuu vielä tässä numerossa. Siihen voidaan palata myöhemmin, jos teemasta ilmenee uusia näkökulmia.

Niin muuttuu mailma

”Niin muuttuu mailma, Eskoni”, totesi aikoinaan Topias pojalleen. Lausetta on sen jälkeen lähes 150 vuotta siteerattu väärin. Niin kävi myös Acatiimi –lehdessä (9/2010) julkaistuille ajatuksillemme. Kolmessa kommenttikirjoituksessa todettiin, että emme olleet ajatelleet oikein (Acatiimi 1/2011).

Kirjoituksemme tiivistyi kahteen viimeiseen lauseeseen: ”Teologian opetus ei kuulu yhteiskunnan ylläpitämiin tiedeyliopistoihin eikä edes ammattikorkeakouluihin. Kirkot kouluttakoon pappinsa itse omissa pappisseminaareissaan, omalla kustannuksellaan.”

1900–luvun alussa laadittu yhteiskuntajärjestelmä toimi erinomaisesti omavaraisen elintarviketuotannon, yksinkertaisen ja vähäistä jalostusastetta edellyttävän teollisuuden ja suhteellisen vähäisen tieteellisen ja koulutuksellisen tarpeen vallitessa.

Toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut kansantalouksien kasvu on moninkertaistanut keskimääräisen ostovoiman. Tieto ja tiede — yleisemmin informaatio — on monikymmenkertaistunut. Yhteiskunnissa on enää hyvin vähän ammatteja, joihin voi sijoittua yhtä vähäisellä koulutuksella kuin puoli vuosisataa sitten. Tieto vanhenee entistä nopeammin. Koko elämän kestävä oppiminen on todellista. Olemme luottaneet liiaksi vanhaan venäläiseen käsitykseen: ”Kun tsaari antaa viran, niin hospodi (luoja) antaa järjen.”

Suomessa on asetettu tavoitteeksi, että 70 prosenttia jokaisesta ikäluokasta hankkii korkeakoulututkinnon. Keskimääräisellä kansantulolla mitattuna maailman rikkain väestö asuu Yhdysvalloissa. Siellä nuorista aikuisista alle kolmanneksella on BA-tutkinto — vastannee meidän alempaa korkeakoulututkintoa ja ammattikorkeakoulun tutkintoa.

Kun koulutusjärjestelmäämme on ”kehitetty,” ei juuri mistään ole katsottu voitavan luopua. Älämölö lähes kaikissa opinahjoissa on keskittynyt olemassa olevien rakenteiden puolustamiseen. Esimerkiksi sosiaalitukien jakaminen kunnan luukulta, elämäntapaohjeiden antaminen perusterveydenhuollossa tai lempeänä ja rakastettuna sielunhoitajana toimiminen eivät edellytä tieteellistä koulutusta.

Ammattikorkeakoulujen ja tiedeyliopistojen työnjako on pielessä. Ammattikorkeat ovat tunkeneet tiedeyliopistojen reviirille tappelemaan samoista rahoista. Ammattikorkeakouluissa opiskelijat joutuvat värkkäämään ”tieteellisiä” tutkimuksia, ammattiosaamisen kustannuksella. On kuitenkin mahdotonta pikaruokalaperiaatteella kouluttaa opiskelija sekä osaavaksi työntekijäksi että oivaltavaksi tutkijaksi.

Ammattikorkeiden on keskityttävä ammattiin kouluttamiseen, käytännön töihin. Tutkimus on yliopistojen heiniä. Ainakin pitäisi olla. Nyt näyttää valitettavasti siltä, että yliopistoille rahaa syytäneet yksityiset firmat määräävät koulutuksen ja tutkimuksen painopisteistä. Yliopistoissa aletaan kouluttaa akateemisia autokauppiaita. Ja ammattikorkeat suoltavat henkilöitä, joilta puuttuu ammattiosaaminen lähes tyystin.

Emme edelleenkään ymmärrä, että tiedeyliopistossa tutkinnon suorittaneet teologian maisterit (papit) julistavat neitseestä syntymistä, vetten päällä kävelemistä ja ruumiin ylös nousemista — ei tainnut ymmärtää Ilkka Pyysiäinenkään kirjassaan Jumalaa ei ole (Vastapaino 2010).

Esko Länsimies
Markku Myllykangas

Tiedeusko, taikausko ja uskonkiihko

Acatiimi-lehden numerossa 9/2010 on pari oman tieteensä alalla arvostettua kollegaa kirjoittanut puheenvuorossaan ’Tiedeyliopistot on puhdistettava taikauskosta’ tavalla, joka vaatii kommenttia.

Puheenvuoron esittäjät, Esko Länsimies ja Markku Myllykangas ovat kritisoineet eräiden nimeltä mainittujen tiedemiesten pätevyyttä tieteenharjoittajina. Kirjoittajien ajatuksena on, että ihmisen suhtautumisen tieteen ulkopuolella olevaan tuntemattomaan määrittää hänet joko aidoksi tieteenharjoittajaksi tai ’huuhaa’-uskovaiseksi.

En tarkoita, että he sinänsä syyllistyisivät mihinkään arveluttavaan lähtiessään taisteluun uskonsa puolesta, peitset tanassa kuin Don Quijote ja Sancho Panza konsanaan. Ja tämä usko on ilmiselvästi ateismia, muuhan onkin ’taikauskoa’.

Mutta tarkoitan sitä, että heidän kritiikkinsä yleishenki on kapea-alainen ja henkilökohtaisuudessaan suorastaan loukkaava, kun se leimaa nimeltä mainitut kollegat suoralta kädeltä ’huuhaatieteilijöiksi’ vain sen perusteella, että heidän maailmankuvansa eroavat kirjoittajien edustamasta.

Siis ihanko totta kollegat Esko ja Markku, että jos joku ei ole samaa mieltä kuin te, hän on taikauskon vallassa ja hänet olisi ’puhdistettava’ yliopistosta, jotta tiede pääsisi kehittymään?

Tieteen kehittymisen kanssa ei ihmisen uskolla ole merkitystä, jos ja kun tiede käsitetään tekniikaksi, jonka avulla ihminen pyrkii parhain käytettävissä olevin keinoin saamaan mahdollisimman luetettavan kuvan siitä todellisuudesta, jota ylipäänsä on mahdollista tutkia. Tieteen harjoittaminen ei siis ole oikeassa olemista, vaan totuutta kohti pyrkimistä samalla tiedostaen, että tiedon piirin laajetessa myös rajapinta tietämättömyyden kanssa samalla koko ajan pitenee. Ongelma syntyy, kun tiede käsitetään löydettynä totuutena, ’tiedeuskona’. Tämä saa helposti ihmisen pitämään tulkintaansa ainoana järkevänä, peräti ainoana oikeana sekä siitä poikkeavia käsityksiä kerettiläisinä. Mieleen tulevat puhdasoppisuuden ajan toisuskoisten vainot tai tapahtumat natsi- Saksassa ja Neuvostoliitossa. Ei näytä ihminen mihinkään muuttuvan, olipa hän sitten tieteen, kirkon tai puolueen palveluksessa. Aina näyttää löytyvän ihmisiä, jotka ovat valmiit julkisesti häpäisemään kanssaveljiään ja vetämään heitä rovioille milloin minkäkin oletetun ’taikauskon’ takia. Tähänkö tekin olette kompastuneet, kollegat Esko ja Markku? Taidatte uskonkiihkossanne olla käsittäneet tieteen kovin yksipuolisesti!

Suhtaudummepa miten tahansa tuohon aina tietomme ulkopuolelle jäävään tuntemattomaan, se ei tee meistä huonompia tai parempia tutkijoita. Mutta tiedekään ei kohdallamme enää kehity optimaalisesti, jos samaistamme taikauskon kannattajiksi ne, jotka suhtautuvat tuohon tuntemattomaan meistä poikkeavalla tavalla. Silloin emme enää etsi totuutta, vaan olemme jo löytäneet sen. Tieteen harjoittajina olemme silloin kuiva, kuollut oksa.

Ja onko tarpeen loukkaantua siitäkään, että yliopistojen avajaisissa tai promootioiden yhteydessä järjestetään kristillisiä jumalanpalveluksia kunnioittamaan tuota tietomme ulkopuolella olevaa? Eikö niitä voisi yhtä hyvin nähdä vaikka aitoon sivistykseen kuuluvana kulttuuriperinnön kunnioittamisena — koko meidän kulttuurimme on kristillispohjaista — jos ei mielessään haluaisikaan alistua tuntemaan nöyrää kunnioitusta Suuren Tuntemattoman edessä? Ei nöyrä asenne tuntemattoman edessä ole kellekään häpeäksi, päinvastoin, se on realismia ja suorastaan tieteen kehittymisen edellytys ja myös merkki henkisesti terveen ihmisen sivistyneestä asennoitumisesta.

Olette, arvon kollegat Esko ja Markku, nyt peräti professoritasolla näkyvästi tuoneet esiin asenteen, mistä Pentti Linkola aikoinaan Kanavassa olleessa kirjoituksessaan totesi: Suomessa ei enää näytä olevan sivistyneistöä, meillä on vain lukeneistoa!

Matti Alanko
kotieläinten lisääntymistieteen professori (emeritus), Helsingin yliopisto

Yliopistolaki ja uudet järjestelmät ovat paketti

Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton teettämän yliopistouudistuskyselyn tulokset antavat henkilöstön selvän tuomion hankkeelle (Acatiimi 1/2011). Murskaavimman kritiikin sai osakseen byrokratia.

Tätä arvostelua on pyritty torjumaan väittämällä, että se kohdistuu ”vääriin” asioihin. Vastaajilta kysyttiin näkemystä yliopistouudistuksesta, mutta opetusministeri katsoo, että vastaajat suuntasivat arvostelunsa myös talous- ja hallintopalveluihin, ”jotka eivät ole laista riippuvaisia”.

Yliopistolaki ja uudet järjestelmät ovat kokonaispaketti, joka ratkaisee henkilöstön toimintaedellytykset. Kaikki nämä uudistukset edustavat hengeltään melko yhtenäistä suuntausta, jolla yliopistolaitosta ollaan muuntamassa sellaiseen suuntaan, jota ilmeisesti kuvitellaan liikeyrityksen mallin mukaiseksi.

Tähän pakettiin kuuluvat yliopistolakiin sisällytetyt periaatteet henkilöjohtajien valtuuksien lisäämisestä ja yliopistojen ulkopuoliset hallitusten jäsenet.

Edellinen seurailee toimitusjohtajamallia, joka katsotaan ”tehokkaammaksi” kuin kollegiaalinen päätöksenteko. Ulkopuoliset jäsenet merkitsevät akateemisen osaamisen vähenemistä ja yritysmäisen ajattelutavan lisääntymistä johdossa. Lisäksi pakettiin kuuluvat kömpelöt ja huonosti toimivat ohjausjärjestelmät. Myös palvelukeskus edustaa samaa arvomaailmaa, joka suosii keskittämistä ja suppeasti ymmärrettyä tehokkuutta — tosin tuloksena on nyt ollut lähinnä tehottomuutta.

Kaikki tämä muistuttaa brittiläisen taloustieteilijän ja entisen yrityskonsultin John Kayn määrittelemää suoraa lähestymistapaa. Hänen mukaansa epävarmassa maailmassa parhaat tulokset saavutetaan kuitenkin epäsuorasti, kuten hänen teoksensa alaotsikko ”Why our goals are best achieved indirectly” kuvaa.

Parhaiten eivät menesty yritykset, jotka pyrkivät omistaja-arvon tai voiton maksimointiin vaan ne, jotka keskittyvät alansa substanssiin eli tekemään mahdollisimman hyvin asiakkaita palvelevia tuotteita. Menestys tulee sitten oheistuotteena epäsuorasti.

Aikaisempi yliopistoajattelu korosti sisältöasioita ja salli tutkijoiden sekä opettajien keskittyä työhönsä aikapaineista ja tuloskontrollista suhteellisen vapaina. Ymmärrettiin, että määriä ei kannata tavoitella, sillä laatu on ratkaiseva, mutta sen mittaaminen tiedettiin kutakuinkin mahdottomaksi.

Tällä epäsuoralla mallilla saatiin tuloksia, joiden tuella maamme nykyinen sivistyksellinen ja taloudellinen kukoistus on paljolti luotu. Se, että emme menesty viihteellisissä rankingeissa, ei kerro yliopistojemme pitkän aikavälin tuloksellisuudesta juuri mitään.

Yliopistolaitoksemme on nyt uudistettu ja tämän tosiasian kanssa on elettävä. Näissäkin kehyksissä olisi mahdollista rajoittaa epävalideihin mittareihin tuijottamista ja leikata kahlitsevaa byrokratiaa. Menestyksen mittareilla on tietty käyttöalueensa, mutta näitä renkejä ei pidä nostaa nykyiseen tyyliin isännän rooliin.

Pekka Pihlanto
professori emeritus, Turku

• Mielipidekirjoitukset osoitteeseen kirsti.sintonen@acatiimi.fi
• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 32