2/10

  • pääsivu
  • sisällys
  • - Vahva huippuyliopistoretoriikka on johtanut tutkimustehtävän glorifiointiin, ja yliopistolta on vaadittu vahvaa itsetuntoa, jos se on uskaltanut nostaa koulutustehtävän ja oppimisen valtikseen, totesi kansleri Krista Varantola puheenvuorossaan Communicatio Academicassa.
     

    Millä nostetta koulutustehtävään?

    Kirjoitus perustuu puheenvuoroon, jonka pidin Communicatio Academica -tilaisuudessa Turussa 22.1.2010. Näkökulma oli etukäteen sovittu. Tätä puheenvuoroa ei siksi missään nimessä pidä tulkita tutkimuksen ja koulutuksen vastakkainasetteluksi vaan puheenvuoroksi koulutuksen puolesta.

    Miksi koulutus ei ole yliopistojen ylpeyden aihe?

    Koulutus on toinen yliopistojen perustehtävistä tutkimuksen rinnalla. Yhteiskunnallinen vaikuttavuus on minusta näiden funktio, ei ensisijainen tehtävä. Valtaosa yliopisto-opiskelijoista päättää opintonsa maisteritason tutkinnon jälkeen. Tohtorintutkintoon jatkaa vajaa 10%. Valtaosan yliopistokokemus perustuu siis perustutkintovaiheen opintoihin, mutta silti harva yliopisto korostaa omakuvassaan koulutuksensa ja oppimistulostensa laatua.

    Mistäköhän se johtuu? Kuulemme usein Euroopan johtavista tutkimusyliopistoista, mutta missä kerrotaan Euroopan johtavista koulutusyliopistoista?

    Vahva huippuyliopistoretoriikka on johtanut tutkimustehtävän glorifiointiin, ja yliopistolta on vaadittu vahvaa itsetuntoa, jos se on uskaltanut nostaa koulutustehtävän ja oppimisen valtikseen.

    Tutkimus on seksikkäämpää myös siksi, että se mielletään yliopiston kilpailukyvyn mittariksi ja ulkoisen rahan lähteeksi, siinä missä tutkintoopetus koetaan perustoiminnan pakkopullaksi, joka vain vie rahaa ja aikaa tutkimukselta.

    Yliopistoretoriikkaan kuuluu myös se, että on hyväksyttävää murehtia sitä, ettei opetukselta ja hallinnolta ole aikaa tehdä tutkimusta. Sen sijaan ei kuulu tapoihin väittää, että tutkimus ja hallinto vievät niin paljon aikaa, ettei jää aikaa keskittyä opetukseen.

    Koulutuksen laatuun ja laatutekijöihin on julkisuudessa kiinnitetty melko vähän huomiota. Käytetyt rahoitusmallit ja tuloksellisuuskriteerit ovat määritelleet laadun määräksi, ja yliopistot ovat vähenevillä resursseilla yrittäneet tuottaa yhä enemmän tutkintoja. Voi myös väittää, että laadunvarmistusjärjestelmät ovat olleet tärkeämpiä kuin laadukkuus ja että laadukkuuden mittaristo on vielä nykykielisesti vaiheessa.

    Nykyisillä mittareilla ja kriteereillä myöskään ole saatu toivottuja tuloksia. Viimeaikaisissa arvioinneissa on sitten tullut lunta tupaan erityisesti tutkimuksen tason suhteen. Koulutuksenkin osalta on esitetty kysymyksiä, mutta ne ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Helsingin yliopistojen opetusjärjestelyjä ja -järjestelmiä arvioinut kansainvälinen ryhmä ihmetteli runsas vuosi sitten, miten lähes mantranomaisesti toistettu väite, että yliopisto-opetus perustuu tutkimukseen, on käytännössä toteutettu ja mahdollistettu. Miten se näkyy opetusjärjestelyissä ja opettajien työsuunnitelmissa. Ryhmä kyseli myös, millainen on sellaisen tutkinnon laatu, jonka saa suorittaa milloin vaan ja miten vaan ilman rajoituksia, eikä oikein tainnut saada vastauksia kysymyksiinsä.

    Jotain tarttis tehdä

    Miten koulutustehtävään saataisiin nostetta? Auttaisivatko lukukausimaksut ryhdittämään opiskelua? Tulisiko opiskelijoista silloin vastuullisempia ja paranisiko opetus ja ohjaus? Kansainvälisesti kuuma keskusteluaihe on opiskelun luonne julkisena vai yksityisenä hyvänä. Pohjoismaisesti ajattelemme, että koulutus on julkinen hyvä ja hyvä niin. Eikö silloin kuitenkin yhteiskunnan pidä määritellä, mitä maksuttomuudella tarkoitetaan ja mitä edun nauttijoilta edellytetään? Opettajille on turhauttavaa, jos opinnot tehdään innottomasti ja vasemmalla kädellä. Opiskelijoille on yhtä turhauttavaa, jos opetukseen suhtaudutaan välinpitämättömästi.

    Koulutuksen ja oppimisen arvostukseksi yliopistojen tulisi luoda kannustavat toimenkuvat opettajilleen, tarjota korkeakoulupedagogista tukea ja nostaa opetusohjelmiensa taso esille markkinoinnissaan. Yliopisto voisi kertoa miten valmistuneet ja työnantajat arvioivat yliopiston tarjoamaa koulutusta tai mitä kiitosta se on saanut koulutuspanoksistaan. Tärkeää olisi tietää, miten yliopisto vaalii koulutuksen tasoa, mihin ja keihin se vertaa itseään ja miten se tukee opiskelijoiden oppimista ja mitä se vaatii heiltä. Yhtä tärkeää olisi tietää, mitä kriteerejä yliopisto käyttää kansainvälisten ohjelmiensa tason takaamiseksi ja mitä resursseja se edellyttää koulutukselta ennen kuin se sitä tarjoaa. Tällainen “sisäinen akkreditointi” voisi hillitä liiallista intoa lisätä ohjelmia ja kohdentaa tarjontaa resurssien mukaiseksi.

    Esitämmekö oikeita kysymyksiä?

    Olemmeko kaavoihin kangistuneita? Olisiko jo korkea aika kyseenalaistaa aksiomaattisten oletusten oikeellisuus? Miksi maisteritutkinto pitäisi suorittaa samasta pääaineesta kuin kandidaattitutkinto? Eikö pääainepohjainen opiskelu ole jo aikansa elänyttä ajassa, jossa yhä voimakkaammin kaivataan monitieteistä ajattelua? Miksi maailmalla historian kandidaatti voi suorittaa maisteritutkinnon tietojenkäsittelystä ja tohtorintutkinnon kieliteknologiasta? Eikö olisi jo välttämätöntä vähentää yliopistojen valintakohteita, väljentää valinnan varaa opintojen aikana? Ja lopuksi vielä kerettiläisemmin: Pitäisikö yliopistokoulutusta supistaa, kun resurssit kerran vähenevät? Tarvitseeko kaikkien tähdätä maisteritason tutkintoon ja mitä muita väyliä olisi tarjolla kandidaattitutkinnon jälkeen, tai kääntäen, onko kandidaattitason tutkinto aina suoritettava yliopistossa ennen maisteriohjelmiin siirtymistä?

    Krista Varantola
    kansleri, Tampereen yliopisto