Kolumni
Kuin läksyä lukien
Viime vuosikymmenen alussa tutkija Kari Kantasalmi
syyllistyi kulttuuritekoon toimittamalla
yliopistoa käsittelevien klassikkokirjoitusten kokoelman
Yliopiston ajatusta etsimässä (1990).
Muutama vuosi aikaisemmin oli saatu suomeksi
filosofi Jean-François Lyotardin merkittävä tiederaportti
Tieto postmodernissa yhteiskunnassa
(1985), ja vuosituhannen lopulla tutkija Heikki
Kirjavainen kunnostautui suomentamalla Immanuel
Kantin poleemisen tutkielman Tiedekuntien
riitely (1998). J.V. Snellmanin koottujen teosten
ilmestymisen jälkeen myös kaikki kotimaisen
klassikkomme kirjoitukset yliopistosta ovat
jokaisen ulottuvilla.
Mainittujen teosten kirjoittajia ei yhdistä vain
se, että he tarkastelevat yliopistoa syvällisesti ja
kriittisesti, historiallisesti ja yhteiskunnallisesti,
vaan myös se, että heistä enimmät ovat eurooppalaisen
tieteen eturivin hahmoja Kantista ja
Fichtestä Weberin ja Horkheimerin kautta Habermasiin,
Lyotardiin ja Derridaan. Esimerkiksi,
kun Fichte määrittelee yliopiston tarkoitusperiä
suhteessa yhteiskuntaan, äänessä on oppinut
ja filosofi Johann Gottlieb Fichte, ei joku
sattumoisin samanniminen raatimies, valtiobyrokraatti
tai kauppaporvari Jenan kaupungista.
Filosofi Fichte ja muut kirjoittajat katsovatkin
oikeudekseen määritellä yliopiston idea ja tehtävät
omasta oppineen näkökulmastaan. Vain
siihen voi sisältyä todellinen ymmärrys siitä,
mikä yliopisto on ja mitä sen tulee olla. Myös
Snellmanille oli selvää, että yliopiston idea on
johdettavissa vain ja ainoastaan kehittyneimmästä
yliopistotieteestä ja filosofisesta keskustelusta.
Kohdallinen ymmärrys yliopistosta voi kehittyä
vain sen sisällä, olennaisena osana akateemista
tutkimusta ja opetusta. Tällaisen näkemyksen
rehellinen esittäminen tosin heitti Snellmanin
yliopiston ulkopuolelle, kun toisenlainen järki
langetti tuomionsa filosofille.
Yliopistoa koskeva ymmärrys on erottamaton
osa tieteen itseymmärrystä. Siksi yliopiston tulee
olla autonominen – itse itselleen lakia säätävä
– instanssi, ja vain autonominen yliopisto voi
todella ottaa paikkansa valtion ja yhteiskunnan
ylimpänä tiede- ja sivistyslaitoksena. Jos yliopiston
idean ja yhteiskunnalliset tehtävät määrittelevät
muut kuin sen omat jäsenet, yliopisto tulee
omaksuneeksi toimintalogiikan, joka ei ole
sen oma, vaan jonkin muun ja toisenlaisen elämänalueen
logiikka.
Näin onkin tapahtunut silloin kun yliopisto
on alistettu ja alistunut muun muassa kirkon,
valtion tai markkinoiden järkeilyille. Silloin yliopiston
tehtävien määrittelystä vastaavat kirkonmiehet,
hallintomiehet tai kauppamiehet – kunnes
näiden mahtien päättelyt valtaavat myös yliopistomiesten
ja -naisten ajatukset. Ulkopuolisten
tahojen vallan alla akateeminen järjenkäyttö
vieraantuu itsestään ja alentaa itsensä päättelemään
muiden kuin omien aivoitustensa mukaan.
Näin pitkälle on päästy silloin, kun yliopistotutkijat
eivät enää tulkitse yliopiston ideoita ja vaatimuksia
oppineen aivoillaan ja omista oppineista
kirjoituksistaan, vaan yrittävät omaksua muiden
tahojen näkemyksiä ja järkeilyjä kuin henkensä
(sic!) hädässä.
Nykyisissä suomalaisissa yliopistoissakaan ei
kaiketi tutkita Fichteä, Snellmania tai Lyotardia,
kun on puhe yliopiston tilasta ja tulevaisuudesta,
vaan kuin läksyä lukien opetellaan vieraiden
tahojen laatimia selvityksiä ja määräyksiä samalla
systemaattinen, kriittiseen tutkimukseen perustuva
yliopisto- ja yhteiskunta-analyysi laiminlyöden.
Mitä noiden tahojen vaatimuksissa vaaditaankin,
nämä vaatimukset eivät ole yliopiston
vaatimuksia vaan vaatimuksia yliopistolle.
Tätä ei muuksi muuta se, että myös yhä useampi
yliopiston jäsen oppii vaatimaan yliopiston nimissä
sitä samaa, mitä muut tahot yliopistolta
vaativat. Kuten Berliinin yliopiston professori
Hegel ammoin opetti, se, että renki omaksuu herransa
ajatukset, ei tee rengistä herraa – vaan rengin.
Dosentti Mikko Lahtinen toimii yliassistenttina
Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksessa.
Tieteentekijöiden liitto palkitsi hänet
Vuoden tieteentekijänä 2007.
|