2/07

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
    Akatemiatutkija Marjo Kaartinen työskentelee Turun yliopiston kulttuurihistorian laitoksella. Tieteentekijöiden liitto valitsi hänet viime syksynä Vuoden tieteentekijäksi.
     

    Kolumni
    Marjo Kaartinen

    Remontti

    Suurin osa kotonaan remonttia teettäneistä tietää miten tuskallista, vaivalloista ja lähes mahdotonta se ylipäätään on. Nyt tahdotaan laittaa koko yliopistolaitos remonttiin, mikäli on median otsikoita uskominen. Suureksi ongelmaksi näyttää nousseen yliopistolaitoksen tehottomuus, joka pitäisi remontoida pois. Remonteista syntyy aina hirveä sotku, ja ne sotkut on aina siivonnut se, joka remontin alla asustaa.

    Opiskeluaika mukaan luettuna olen ollut yliopiston piirissä reilusti yli kaksikymmentä vuotta, yli puolet elämästäni. Yhtenäkään päivänä yliopisto ei ole vaikuttanut minusta tehottomalta. En tahdo sanoa, etteikö siellä täällä yliopiston sisällä olisi tehottomuutta tai ongelmia. Toki on. Meistä jotkut ovat väärällä alalla, väärissä tehtävissä, eivätkä syystä tai toisesta pääse noista määräytyneistä koloistaan pois. Huomattavasti suurempi ongelma on se, että jotkut tahtovat nähdä suomalaisen yliopistolaisen vääränlaisena, että emme tuota tarpeeksi tai oikeassa paikassa.

    Tätä on syytä ihmetellä: mehän tuotamme hirveästi. Tutkimme intohimolla ja opetamme mielellämme tutkimuksistamme oppimaamme. Tämän kaiken pakerramme aikamoisen työtaakan uuvuttaminakin, kaikenmoisen turhanpäiväisen byrokratian hampaissakin. Näin teemme, koska olemme loistavia. Pystymme ihmeisiin, vaikka meille ei taata työrauhaa. Kriteerien esittäjät harvoin muistavat, että tutkimus on älyllistä työtä. Se vaatii hirmuisesti aikaa ja rauhaa, kiireettömyyttä. Paras tutkimus ei synny hopussa, byrokratian portaissa eikä erilaisista pakoista.

    Ovatko remontin tarpeessa sittenkin kriteerit? Kovaa hälyä on viime vuosina pidetty siitä, miten opiskelijat opiskelevat vuosikausia yli ihannerajojen – eivätkä roikaleet sittenkään valmistu. Olisiko aika kysyä, mitä sitten? Eikö ihminen, joka pääsee kesken opintojensa mutta niiden ansiosta työmaailmaan, verotuloja tuottavaksi kansalaiseksi, ole hyvä kansalainen, hyvä opiskelija, peräti hyvä ihminen? Väittäisin, että tällainen paikkansa maailmassa löytävä “ikuinen opiskelija” ei ole ollenkaan huono tuotos meiltä, jotka haluamme kouluttaa ihmisiä oikeaa elämää, emme tilastoja varten. Aletaanpa laskea niitä suoritettuja opintopisteitä eikä pelkkiä tutkintoja, jos jotain on pakko laskea.

    Jos yliopistoväen kiireitä halutaan lisätä, se tapahtuu laadun kustannuksella. Jos tarvitsee remontoida, remontti pitäisi tehdä ihan eri tavalla kuin hallitusvalta tahtoisi. Tarvitaan järkevä rahoituspohja, jolla voidaan palkata huiput professoreiksi. Miksi ihmeessä meidän tulisi kouluttaa hirmuinen määrä tohtoreita työttömiksi? Tohtorit tarvitsevat työtä. Jos suomalainen yhteiskunta tahtoo panostaa itseensä, se huolehtii, että yliopistoille annetaan täysin erimittainen palkkabudjetti kuin mikä sillä nyt on, kehitetään virkarakennetta yhdysvaltalaisten yliopistojen kaltaiseksi, jossa paikoin suurella rahalla on saatu aikaan suorastaan häkellyttävän upeita tuloksia.

    Suomi on maailmalla juuri nyt huippuosaamisen maineessa. Meiltä ei tosiaankaan puutu aivoja – vielä. Meiltä puuttuu rahaa. Eiköhän olisi aika tunnustaa, että yliopistoissa tehdään loistavaa työtä, opetetaan loistavasti, asiantuntevasti ja älykkäästi monin eri tavoin elintärkeitä asioita ja että tätä hyvää saadaan lisää kun palkataan lisää hyviä ihmisiä tekemään loistojuttuja.

    Marjo Kaartinen