ACATIIMI 2/06 tulosta | sulje ikkuna

Tutkijaperheen elämää Italiassa

Historioitsijat Meri Vuohu ja Harri Kiiskinen palasivat viime syksynä Firenzeen puolen vuoden Suomessa vietetyn äitiysloman jälkeen. Mukana seurasi esikoistytär Inkeri. Nuorelle perheelle on kertynyt kokemusta kummankin maan tutkimusympäristöistä ja kansainvälisestä liikkuvuudesta tutkijan arjen kautta.

Meri Vuohu on syksystä 2003 alkaen valmistellut väitöskirjaa Firenzessä sijaitsevassa European University Institutessa. Instituutti on Euroopan unionin jäsenmaiden ylläpitämä monitieteinen tutkimuslaitos. EUI:ssa työskentelevien suomalaisten rahoituksesta vastaa Suomen Akatemia. – Löysin aikoinaan hakuilmoituksen eräältä sähköpostilistalta. Suomessa EUI ei ole kovin tunnettu, minäkin olin aiemmin kuullut paikasta vain eräältä englantilaiselta tuttavaltani, joka työskenteli täällä.

– Tutkimusaiheeni liittyy Toscanaan, joten Firenze on paikkana oivallinen, Meri toteaa. – Tutkin vesitaloutta territoriaalisen politiikan välineenä Pisassa 1400-1500 -luvuilla. Löysin täältä työlleni hyvän ohjaajan, ja tietenkin EUI:ssä houkutteli myös se, että tänne tullessa saa rahoituksen koko väitöskirjaprojektille. Tosin rahoitus on anottava erikseen joka vuodelle. Väitöskirjaohjelma on periaatteessa nelivuotinen.

EUI:ssa työskentely on hyvin kurinalaista. Ensimmäisen vuoden opiskelijoilla on “structured programme”, tiukka lukujärjestys, toisena vuonna siirrytään viikoittaisiin seminaareihin. Kullakin väitöskirjantekijällä on oma ohjaaja, joka seuraa tiiviisti työn etenemistä. – Tapaan ohjaajani vähintään kerran kuussa, Meri sanoo. – Teen töitä lähinnä kotona. Yliopistolta on mahdollisuus saada työtilaa, mutta tilat on jaettava. Käyttämäni kirjastot ja arkistot ovat kotimme lähellä Firenzen keskustassa, kun taas yliopistomme sijaitsee kaupungin ulkopuolella. Käyn siis yliopistolla lähinnä seminaareissa ja tapaamisissa.

Harri Kiiskinen tutkii kulttuurihistorian alaan kuuluvassa väitöskirjatyössään taloudellisesti järkevän toiminnan käsitteitä antiikin Roomassa. Syyskuusta alkaen hän on ollut vanhempainlomalla totutellen Inkerin kanssa italialaiseen elämänmenoon. – Apurahatutkija saa vanhempainrahan minimimäärän, noin 300 euroa kuukaudessa. Kyllä tässä säästöillä ja puolison tuloilla pitää elellä, Harri sanoo.

Totuttelua perhe-elämään

Kolmas Firenzen-talvi on Inkerin myötä ollut erilainen kuin aiemmat. – Oikeastaan lapsen tuoman elämänmuutoksen huomasi vasta kun palattiin Suomesta tänne, Harri toteaa. – Ensimmäiset kuukaudet Inkerin syntymän jälkeen olivat sellaista uutuuden kaaosta. Arki alkoi vasta täällä.

– Sinänsä elämä lapsen kanssa on täällä aika samanlaista kuin Suomessa. Pieniä eroja käytännön asioissa tietysti on, kuten että kaupat ovat täällä kauempana kuin kotikaupungissamme Turussa, ja että parkkipaikkoja on vaikeampi löytää. Firenze ei ole kovin paljon Turkua suurempi, täälläkin pääsee kävellen lähes kaikkialle. Leimaa antava piirre on tietysti hirveä turistien määrä, se vaikuttaa kaupungissa oikeastaan kaikkeen.

– Toistaiseksi olemme hyvin vähän integroituneet paikalliseen yhteiskuntaan. Se on harmillista. Sosiaaliset ympyrämme määrittyvät pitkälti EUI:n kautta, eli tuttavapiirimme on varsin kansainvälistä. Italialaisiin on yllättävän vaikea tutustua. Ehkä tilanne muuttuu, kun Inkeri tulee leikkipuistoikään, Harri miettii.

Koti-isän ilonaiheet ovat arkisia: Harri kehuu vuolaasti italialaisia ruoanlaiton mahdollisuuksia . –Se on yksi suurista eroista Italian ja Suomen arjessamme. Täällä ei tule käytettyä eineksiä, kun saatavilla on niin paljon mahtavia raaka-aineita. Valmistamme itse Inkerinkin ruoat, täällä ollessa emme ole juurikaan käyttäneet valmiita vauvanruokia.

Lapsen kanssa liikkuminen on Firenzessä paljon rajoitetumpaa kuin Turussa. – Täällä ei esimerkiksi bussiin ole vaunujen kanssa asiaa, Harri kertoo. – Kaduilla kulkeminenkin on aika hankalaa, jalkakäytävät ovat kapeita ja kiveykset epätasaisia. Hyviä puolia ovat tietenkin viheralueet, joita tässä aivan keskustassakin on mukavasti.

Harri sanoo, ettei hänen koti-isyyttään ole Italiassa erityisesti ihmetelty. – On kyllä totta ettei täällä juuri miehiä näe lastenvaunuja työntelemässä. Mutta ei minua sen takia ole kovin pitkään katsottu. Inkeri sen sijaan kääntää katseita: hänellä on tapana lauleskella kovaäänisesti rattaissa istuessaan. Vastaantulijoiden on vaikea olla hymyilemättä.

Tutkijan turvaverkot

Kevään korvalla perheen arki muuttuu jälleen, kun Inkeri menee päivähoitoon ja Harri aloittaa taas työskentelyn omien projektiensa parissa. – Katsotaan, miten Inkeri sopeutuu hoitopaikkaan. Olemme ajatelleet aloittaa niin, että ryhdyn tekemään töitä puolipäiväisesti. Silloin Inkerin päivistä ei tule niin pitkiä heti alkuun. Minulla on odottamassa apuraha Suomen Kulttuurirahastolta. Rahoitus liittyy Nemi-järvellä suoritettujen arkeologisten kaivausten lopputöihin Suomen Rooman –instituutissa Villa Lantessa. Tulen siis reissaamaan aika paljon Rooman ja Firenzen väliä.

Merin ei ole mahdollista työskennellä osa-aikaisesti. EUI:ssa tahti on tiukka ja lukuvuodessa on aina suoritettava määrätty määrä opintoja. – Seitsemän kuukauden äitiyslomani ajan rahoitukseni oli keskeytettynä, ja sain äitiyspäivärahan minimimäärää. Vaikka se on todella pieni, ovat suomalaiset tässä asiassa kuitenkin paremmassa asemassa moniin muihin kansallisuuksiin verrattuna. EUI:ssa monista maista tulevat tutkijat jäävät kokonaan ilman sosiaaliturvaa. Esimerkiksi äitiyslomaa ei ole mahdollista pitää lainkaan.

– Mahdollisuus vanhempainvapaaseen on myös hyvä asia, Meri jatkaa. – Minun olisi joka tapauksessa ollut palattava töihin melko nopeasti, ja olemme todella tyytyväisiä, että Inkerin ei ole tarvinnut aivan pienenä mennä päivähoitoon.

– Toki meitä koskettavat samat sosiaaliturvan epäkohdat kuin muitakin apurahoilla työskenteleviä; eläketurvaa ei ole, ja turva sairauden ja työttömyyden varalta on aivan minimaalinen. Yksityistä eläkevakuutusta ei ole kannattavaa pitää, ja olemme myös sitä mieltä että eläkkeen pitäisi tulla valtiolta.

– Suomalainen neuvolajärjestelmä on kansainvälisesti ajatellen erinomainen. Inkerin kanssa emme vielä ole tutustuneet italialaiseen terveydenhuoltoon, Meri sanoo. – Vanhastaan tiedämme kyllä sen, että erityisesti täällä rikkaassa Toscanassa terveydenhuolto toimii erittäin hyvin. Monet lääkkeet ovat ilmaisia, ja lääkärin saa tarvittaessa soittamalla kotikäynnille.

Meri ja Harri eivät ole kokeneet, että he lapsen myötä kaipaisivat enemmän Suomessa olevia turvaverkkojaan, perhettä ja ystäviä. – Sen sijaan luulen, että meitä kaivataan Suomessa nyt paljon enemmän kuin ennen, Meri virnistää. – Isovanhemmille on tietysti rankkaa, kun ensimmäinen lapsenlapsi asuu näin kaukana.

Teksti ja kuvat: Paula Raitis

 

ACATIIMI 2/06 tulosta | sulje ikkuna