ACATIIMI 1/06 tulosta | sulje ikkuna

Tuottavuus ja sen väitetty puute

Tämä vuosi on suomalaisen yhteiskunnan tehostamisen aikaa. Julkisen sektorin edustajille luetaan erilaisia madonlukuja ja vaaditaan toiminnan tehostamista, sillä ikäluokat pienevät, eläkkeelle jäävien määrä lisääntyy eikä julkista sektoria voida enää tulevaisuudessa pitää yhtä suurena kuin nykyisin.

Valtionhallinnon tuottavuuden tehostamisvaatimus viestittää sitä, että yliopistot ovat siipeilijöitä, yhteiskunnan elättejä, jotka kenties puuhastelevat jotain pientä tutkimuksen ja opetuksen parissa, mutta jotka ovat kuitenkin enemmän keskittyneet haaskaamaan veronmaksajilta kerättyjä resursseja. Ja nyt tuottavuusohjelman myötä myös elätit laitetaan viimeinkin ansaitsemaan oman toimeentulonsa.

Toimiessaan vielä valtiovarainministerinä nykyinen opetusministeri totesi tuottavuuden toimenpideohjelman seminaarissa “Lähes kaikki olemassa oleva tilasto- ja tutkimustieto kertoo, että julkisten palvelujen tuottavuus on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut keskimäärin laskeva.” On tietysti ymmärrettävää, että valtiovarainministeri ei ole ollut kiinnostunut tai saanut käsiinsä tietoja suomalaisen yhteiskunnan kannalta marginaalisena pidettävästä yliopistolaitoksesta ja sen tuloksellisuuden kehityksestä vaikkapa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yliopistojärjestöt tuottavat mielihyvin tätä tilasto- ja tutkimustietoa ministeriölle, jotta opetusministeriön hallinnonalan tuottavuusohjelmaa voidaan jatkossa kriittisesti arvioida.

Yliopistojen osalta tuottavuusohjelman vaatimukset ovat järjettömiä. Sen paremmin valtiovarainministeriö kuin opetusministeriökään ei ole esittänyt mitään uskottavaa analyysia yliopistojen tilasta ja siitä tehokkuuden puutteesta, jota tuottavuusohjelma itsessään viestittää. Kaikilla mittareilla mitaten yliopistojen tulokset ovat räjähdysmäisesti parantuneet, huolimatta siitä, että yhteiskunta ei ole kasvavien vaatimustensa toteuttamiseksi lisännyt yliopistojen perusrahoitusta ollenkaan samalla tavalla. Kansainvälisessä vertailussa esimerkiksi suomalaisten yliopistojen opiskelija-opettaja lukumääräsuhde on lähes surkuhupaisa. Käytettiinpä tuloksellisuuden mittarina sitten maisterin tutkintoja, tohtorin tutkintoja, julkaisuja, opiskelijoiden määriä tai lähes mitä tahansa kvantifioitavissa olevaa asiaa, osoittavat mittarit selvästi sen, että tulokset ovat parantuneet.

Toisaalta tulosten parantuminen voitaisiin tulkita osoittavan lähinnä sitä, että aiemmin on ollutkin todella löysää ja tehotonta, kun noin suuret parannukset ovat olleet edes mahdollisia. Samaan hengenvetoon voitaisiin sitten todeta, että kun ruuvia entisestään kiristetään, saavutetaan myös jatkossa entistäkin parempia tuloksia.

Joulukuussa varmistui kuitenkin “puolueettomalta” taholta se yliopistojärjestöjen tietämä tosiasia, että yliopistojen tuottavuuden kasvu viimeisen kymmenen vuoden aikana selittyy opettajien ja tutkijoiden palkattomilla ylitöillä. Tiedot osoittavat, että ainoa tapa, jolla yliopistot ovat kyenneet saavuttamaan ylimitoitetut tavoitteensa on ollut se, että opetus- ja tutkimushenkilöstö on vapaapalokuntalaisina kantanut vastuunsa ja pyrkinyt tavoitteiden täyttämiseen, vaikka on tiennytkin sen mahdottomaksi työelämän lakeja noudattamalla. Tilastokeskuksen julkaiseman ennakkotiedon mukaan yliopisto-opettajien keskimääräinen vuosityöaika oli 1982 tuntia, kun palkkaa saadaan vain 1600 tunnista. Tämä tarkoittaa silloin sitä, että keskimäärin yksittäinen opettaja tekee 382 tuntia palkatonta ylityötä. Kenties yliopistojen henkilöstö on ollut liiankin sitoutunutta omaan työyhteisöönsä, kun se on suostunut tämänkaltaiseen “vapaaehtoistoimintaan”. Ja miten tämä sitoutuneisuus sitten palkitaan, lyödään korkeimmalta taholta madonlukuja pöytään, jonka mukaan tuottavuus onkin huonoa ja toimintaa täytyy tehostaa.

Hyvään työnantajapolitiikkaan kuuluisi se, että resurssit ovat oikein mitoitettuja tavoitteisiin nähden. Tämä on itse asiassa välttämättömyys, jotta henkilökunta jaksaa tehdä työnsä. Yliopistoissa tilanne on ollut se, että resurssipulassa opetus on kyllä hoidettu, mutta tutkimuksen tekoon ei valtion ajalla tai rahalla enää monellakaan ole ollut todellisia mahdollisuuksia.

Jotenkin ajatus palautuu väistämättä muutama vuosikymmen sitten käytyyn keskusteluun riistosta ja riistäjistä, mutta tästähän ei ole suinkaan kysymys, eihän?

Antero Puhakka
puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto

 


ACATIIMI 1/06 tulosta | sulje ikkuna