1/06

  • pääsivu
  • sisällys
  •  

    “Tutkimustyö on kaulittava tasaiseksi
    taikinaksi, josta voi leipoa pikkupullia
    vuosittain. Kiire on niin kova,
    ettei taikina ehdi aina nousta. Tulos
    maistuu hiivalle.
    Pikkupullista ei voi saada aikaan
    isoja kontribuutioita. Mutta onneksi
    kukaan ei niitä enää odotakaan. Mittarit
    eivät edes tunne koko asiaa.”.

    Tutkija elää annuaalitaloudessa

    Pakkotahtinen yhteiskunta on pilannut tutkijan rauhan. Nyky-yliopistoissa eletään annuaalitaloudessa, jossa työskentely on alistettu vuoden alussa tehtävälle edellisen vuoden tilinpäätökselle. Näin väittää kirjoituksessaan professori Erkki K. Laitinen.

    Tieteellä on monta lähestymistapaa. Perinteinen käsitys tieteen harjoittamisesta on se, että vanha silmälasipäinen, omiin ajatuksiinsa uppoutunut, pöllähtänyt ja ruokkoamaton professori istuu vuosikaudet tunkkaisessa, täynnä pölyttyneitä kirjoja olevassa työhuoneessaan kunnes kiljaisee ilosta. Tieteellinen kontribuutio on syntynyt.

    Tämä perinteinen tapaa harjoittaa tiedettä on katoavaa kansanperinnettä, jota EU:n pitäisi tukea ainutlaatuisena maailmanperintönä.

    Tutkijan rauhan ja pölyttymisen on pilannut pakkotahtinen yhteiskunta. Emme sentään elä kvartaalitaloudessa kuten liikeyritykset nykyään tekevät. Sen sijaan elämme annuaalitaloudessa, jossa työskentely on alistettu vuoden alussa tehtävälle edellisen vuoden tilinpäätökselle.

    Tehokkuuden mittareita vuoden työlle on paljon ja jokaiseen lokeroon pitää saada jotakin vaikka väkisin. Jos lokero jää kuitenkin tyhjäksi, selityksiä ei pyydetä, eikä anneta. Tutkija on epäonnistunut, tulosta ei ole syntynyt. Pisteet laskevat ja palkka, arvostuksesta puhumattakaan.

    Työn jaksotus tehtävä tarkasti

    Annuaalitalouteen kuuluu luonnollisesti työn jaksotus. Tutkijan pitää tarkkaan miettiä, mitä julkaisuja jaksottaa tälle ja seuraavalle vuodelle. Kehityksen on näytettävä tasaiselta ja nousujohteiselta. Keskeneräisiä töitä ei noteerata. Kaiken pitää olla valmista.

    Tutkimustyö on siten kaulittava tasaiseksi taikinaksi, josta voi leipoa pikkupullia vuosittain. Kiire on niin kova, ettei taikina ehdi aina nousta. Tulos maistuu hiivalle.

    Pikkupullista ei voi saada aikaan isoja kontribuutioita. Mutta onneksi kukaan ei niitä enää odotakaan. Mittarit eivät edes tunne koko asiaa.

    Tutkijoille on tullut julkaisemisen pakko, mutta ei kutsumuksesta. Koska kaikkien pitää julkaista ja paljon, tarvitaan uusia tieteellisiä lehtiä. Niitä syntyy sellaisella tahdilla, ettei niistä pysty pitämään lukua. Lähes jokaisella tutkijalla tai ainakin laitoksella alkaa kohta olla oma lehti, jolla on erinomaisen hieno, kansainvälinen nimi.

    Kaikki lehdet ovat referoituja, koska siitä saa enemmän pisteitä. Tilanne on vain kehittynyt niin, ettei kellään ole enää aikaa lukea tai arvioida mitään aidosti. Lehden refereen lausunto saattaa olla parin lauseen mittainen, jos aina sitäkään.

    Koska lehtiä on lukematon määrä, artikkeleita tarvitaan rajattomasti. Sen vuoksi vain harvat hylätään, useimmat hyväksytään korjauksin. Jos kuitenkin niin käy, ettei artikkelia esimerkiksi sopimattoman aiheen vuoksi hyväksytä, voi sen aina lähettää seuraavaan lehteen ja niin edelleen. Lopulta se kuitenkin hyväksytään johonkin lehteen, jolla on yhtä hieno nimi.

    Copy/paste -lähestymistapa on tullut jäädäkseen

    Julkaisun tuottamiseen ei enää onneksi tarvita aivoja. Copy/paste -lähestymistapa on tullut jäädäkseen. Se voi toimia kahdella eri tavalla. Ensimmäinen on se, että tehdään emätutkimus, joka tuottaa paljon havaintoaineistoa. Sitten tästä emästä leikataan siivuja kuin joulukinkusta tekemällä siitä lukuisia määrä pieniä versioita.

    Eniten vaivaa tuottaa emästä lohkaistava ensimmäinen julkaisu. Siihenkin on onneksi tämä toinen copy/paste-menetelmä. Tarvitsee vain löytää tietokannasta lähinnä aihetta vastaava artikkeli, ottaa se copy/paste -tekniikalla työpöydälle ja editoida siitä sopiva pohja omalle julkaisulle.

    Sen jälkeen kaikki on helppoa. Samaa kehikkoa voi käyttää lukemattomia kertoja. Tilastollisissa ajoissa voi selittäviä muuttujia lisätä malliin vähän kerrallaan ja jokaisesta ajosta versioida oman julkaisun. Tällaista erilaistamista on käytetty yrityksissä tuotteiden differointiin jo vuosikymmeniä.

    Tieteeseen on tullut myös ripaus taidetta. Se ei tarkoita luovuutta, vaan sitä, että on taidetta erilaistaa julkaisu sillä tavalla, ettei sitä voida pitää edellisen kopiona. Julkaisuja ei enää kirjoiteta käsin, vaan ne tuotetaan koneellisesti.

    Kaikki on sitä, miltä näyttää. Tieteellisesti aina eniten arvostusta saaneet perinteiset lehdet kalpenevat kääpiöiksi nykyajan monivärijulkaisujen rinnalla. Niissä julkaistu tutkimus näyttää niin vaatimattomalta, ettei se voi olla hyvä.

    Sen sijaan hienon nimisissä värikkäästi painetuissa uusiolehdissä julkaistut versiotutkimukset luovat kuvan todella merkittävästä kontribuutiosta, josta voi olla ylpeä. Sisällöllä ei ole edes väliä, koska kenelläkään ei ole aikaa lukea sitä, koska täytyy itse tuottaa julkaisuja koko ajan.

    Ei ole enää järkevää tarttua suuriin haasteisiin

    Tieteen tuottamiseen tarvitaan siis yhä vähemmän aivoja. Mitä pienemmästä kontribuutiosta on kysymys, sitä helpommin tutkimuksen versiointi ja julkaiseminen onnistuu. Ei ole enää järkevää tarttua suuriin haasteisiin, koska se ei tuota julkaisuja. Lisäksi onnistuminen on epävarmaa.

    Kaikesta huolimatta tiede etenee, mutta eri tavalla kuin ennen. Julkaisujen määrä on kasvanut moninkertaiseksi, mutta tiede vain vähän. Versiotaloudessa tiede etenee copy/paste-lähestymistavan ansiosta pikkuriikkinen askel kerrallaan.

    Kontribuution todellista alkuperää ja lähdettä on mahdotonta selvittää. Se syntyy usein lähes vahingossa loputtomassa versiojulkaisujen virrassa. Pian se löytyy kopioituna kymmenissä muissa julkaisuissa.

    Tiedon markkinat ovat tehostuneet. Versiotieto on tietokantojen ansiosta lähes heti kaikkien tutkijoiden saatavilla ja alttiina copy/paste-hyökkäyksille. Tiedon perille menosta ei ole takeita, eikä sillä ole väliäkään. Uusi lähestymistapa ei edellytä tiedon omaksumista.

    Copy/paste-lähestymistapa on tietysti levinnyt opiskeluunkin. Sitä hyödynnetään surutta suurimmassa osassa eritasoisia opinnäytteitä, harjoitustöistä tutkielmien kautta väitöskirjoihin. Tutkielmien ja väitöskirjojen määrä on kasvanut huimasti. Versiotutkimus kantaa hedelmää.

    Yhteiskuntakin on muuttunut. Luennoilla opiskelijat näpräävät kännykkää ja surffaavat netissä, kun ajastaan jäljessä oleva professori kirjoittaa tussilla piirtoheittimelle jotakin, jolla ei ole niin väliä.

    Yritykset tarvitsevat omaan differointiinsa tällaisia tyyppejä, jotka osaavat versioida kaikkea mahdollista. Niille on suorastaan sosiaalinen tilaus. Miksi kenenkään pitäisi enää oppia tai muistaa mitään, kun kaikki tieto on kuitenkin netistä saatavana yhdellä copy/paste -käskyllä?

    Erkki K. Laitinen, professori
    Laskentatoimen ja rahoituksen laitos
    Kauppatieteellinen tiedekunta
    Vaasan yliopisto