KOLU M N I

Vain suuri ja kansainvälinen on kaunista

Kuuma (budjetti)kesä synnytti myös korkeakoulupoliittista keskustelua. Teknologiateollisuuden toimitusjohtaja Martti Mäenpää haluaisi yhdistää korkeakoulut korkeintaan kolmeksi suureksi yliopistoksi (Kaleva 29.7). Tavoitteena Mäenpäällä on yliopistot, jotka “voisivat saavuttaa täysin kansainvälisen tason”. Ajatushan ei ole uusi; tämänkin lehden sivuilla on oltu metsästämässä pieniä korkeakouluja hirvipyssyn kanssa. Teknologiateollisuuden visiona lienee suurten teknologiapainotteisten tutkimusyksikköjen luominen palvelemaan itsensä tarpeita. Ajatus tuntuu oudolta tilanteessa, jossa teknologiateollisuus on viemässä toimintaansa halvan työvoiman maihin. Tämä ei koske vain liukuhihnatyöpaikkoja, sillä samaan aikaan
Mäenpään lausunnon kanssa teknologiateollisuus julkaisi myös suunnittelutason työpaikkojen halpaviennin (esim. Kaleva 28.7).

Mäenpään lausunto kuvastanee sitä, että teollisuuden piirissä ei jostain syystä kaikilta osin tunneta Suomen yliopistolaitosta. Hajautetun yliopistojärjestelmän paikallinen ja erikoisalojen vaikuttuvuus tuntuu olevan Mäenpäällekin outo asia. Yliopistolaitoksen laajempi yhteiskunnallinen tehtävä niin paikallisesti kuin valtakunnan kannalta näyttäisi olevan teknologiateollisuudelle vierasta. Syynä on ehkä se, että yliopistolaitos on Suomessa toiminut huomattavasti enemmän teollisuuden ehdoilla kun monessa muussa maassa, kuten Juha-Pekka Kallunki osuvasti toteaa (Kaleva 6.8).

Toinen, raadollisempi syy lienee se, että pohjimmiltaan teollisuus pyrkii toteuttamaan omistajiensa intressejä ja puhuu heidän suullaan. Tuskin saksalainen pankki puhumattakaan amerikkalaisesta eläkerahastosta on kovin kiinnostunut Suomen yliopistolaitoksesta. Tämä tosiasia kai meidän on kuitenkin nähtävä. Eikä pelkästään puhu vaan toimii, kuten työpaikkojen viennistä on pääteltävissä. Myös koulutuspoliittisesti puheet ovat outoja, sillä moni taho on viime aikoina ilmaissut huolensa tekniikan alan ylikouluttamisesta.

Suomen yliopistolaitoksen “tasosta” ei myöskään tunnu olevan korkeakoulupoliittisessa keskustelussa täyttä selvyyttä. Paradoksaalista kyllä, monet pienet korkeakoulut ovat alallaan yltäneet saavutuksiin, joita ei ainakaan tarvitse hävetä suurten rinnalla. Ajatellaanpa vaikka suomalaisia taidekorkeakouluja. Tuskinpa niiden hallinnonkaan yhdistäminen suurempiin yksiköihin toisi aloille mitään lisäarvoa tai etua.

Pekka Tuisku
Suomen Akatemian pääjohtaja puolestaan haluaisi nostaa Suomen tieteen tasoa kutsumalla maahan kansainvälisiä huippututkijoita. Herää kysymys, eikö Suomen korkeakouluissa ole suomalaisia (tai ulkomaisia) huippututkijoita? Enpä usko, että näitä ei löytyisi, kyllä meilläkin kyvykkäitä tekijöitä on. Kannattaisi ehkä myös miettiä paranisiko tutkimuksen taso, joka ei joidenkin näkemysten mukaan ole täysin kansainvälisellä tasolla, mikäli suomalaisten korkeakoulujen tutkijoille taattaisiin tehtävien vaativuutta vastaava palkka. Tutkimusprojektien rahoituksen helpottaminen ja rahoituksen hakemisen byrokratian vähentäminen olisi varmasti yhtä tehokasta kuin kansainvälisten tähtien kutsuminen. Korkeakouluille olisi myös suunnattava lisärahoitusta laitekannan parantamiseen, koska tutkimus on monella alalla entistä laiteriippuvampaa. Oikeanlainen verkottuminen vähentäisi resurssipaineita yksiköiden yhdistämisen sijasta aivan yhtä paljon.

Ensiarvoiseksi tärkeää on kuitenkin perus- ja jatko- opetuksen kehittäminen, mikä vaatii lisää mm. opettavoimia ja perusopetuksen resurssointia. Tähän olisi nyt erityisesti panostettava, jotta korkeakoulujemme opiskelijoille taattaisiin mahdollisuudet kehittyä kansainvälisiksi huippututkijoiksi. Tämä on lopultakin ainut toimiva tapa Suomen tieteen tulevaisuuden turvaamiseksi.

(painetun lehden s. 21)