Kolumni

Kankean kommunikoinnin kesäkisat

BBC:n uutiskynnyksen ylittävien suomalaiskansallisten kesätapahtumien lanseeraus alkaa lomakauden lähestyessä päästä vauhtiin, joten kannan korteni kekoon. Ehdotukseni on Kankean kommunikoinnin kesäkisat. Kisapaikaksi kelpaa mikä tahansa auditorio, jossa Power Point -diat eivät suostu aukeamaan eikä
äänentoisto toimi. Uskoisin pitkän koulutien tarponeen akateemisen suomalaisen olevan lajissa vahvoilla, jopa kansainvälistä eliittiä. Itse olen aikoinani hankkinut kestävän peruskunnon lajissa menestymiselle.

Syksyllä 1983 oli ensimmäinen koulupäiväni. En muista siitä paljoakaan; ovessa taisi lukea 1B. Koulunkäynti löysi joka tapauksessa nopeasti uomansa. Tunnilla sain puhua jos viittasin, opettaja antoi luvan ja nousin seisomaan. Kommunikointi oli suoritus, jonka kertasin mielessäni huolellisesti läpi ennen kuin käsi nousi. Kielten tunneilla opettelimme keskustelemaan kuuntelemalla nauhalta kuinka David ja Lynn keskustelevat. Toivottavasti tänä päivänä on toisin.

Syksyllä 1995 oli ensimmäinen luentoni yliopistolla. Ovessa luki tällä kertaa C1. Luennoitsija toivoi alkusanoikseen luennon ilmapiirin olevan keskusteleva, jottei neljä tuntia menisi pelkäksi yksinpuheluksi.
Arvaatte kai, että neljä tuntia meni pelkäksi yksinpuheluksi lukuun ottamatta eturivin aktiivia, joka tiedusteli esseen maksimipituutta.

Kymmenen vuotta myöhemmin, keväällä 2005, istuin vapaamuotoisessa keskustelutilaisuudessa ympärilläni asiantuntijoita - tutkijoita ja kehittäjiä. Aikamiehet viittasivat ja opettaja antoi vastausluvan. Suorituksen fyysinen osuus oli sentään 20 vuodessa hieman keventynyt. Enää ei täytynyt pysyä vastattaessa pystyssä - käsimerkki riitti.

Aidosti keskusteleva vuorovaikutus ja välitön sanailu toteutuvat valitettavan usein vain Kohti vuorovaikutteista kommunikaatiota -tyyppisissä oppaissa. Mikä saa aikamiehet viittaamaan? Mikä tyrehdyttää elintärkeät “tyhmät kysymykset”? Tieteessä ja taiteessa, jos missä, tarvitaan kykyä ihmetellä ääneen keisarin uusia vaatteita eikä piiloutua tyhjän retoriikan ja ammattislangin taakse. Silti huomaan usein istuvani tilaisuuksissa, joissa ensimmäisen alustuksen aikana ilmapiiri on kangisteltu piloille ja etukäteen on arvattavissa, että keskustelulle varattu aika tarkoittaa käytännössä kahta kysymystä: sairaanhoitopiirin johtaja penää selitystä vuodentakaiseen kustannuspiikkiin ja ylitarkastaja puhelee muutoin vain pehmoisia.

En tiedä, ketä syyttää kankeahkosta kansallislajistamme: koulutusjärjestelmää, kansakoulunopettajan ylisukupolvista perintöä vai geeniperimää. Syyttelystä tuskin kuitenkaan on apua. Ennemmin kannattaisi muistella keskustelun helmiä, niitä tilanteita, joihin aikuiset ihmiset uskaltautuivat heittäytyä uteliaina, avoimina ja paljaina, tyhmiä kysymyksiä pelkäämättä, asemaansa turvautumatta. Kannattelevan ja
kannustavan keskusteluilmapiirin luomisessa opettajilla, kouluttajilla ja luennoitsijoilla on merkittävä rooli. Jokaiselle opetustyötä tekevälle, puhumisen ammattilaiselle ja paatuneelle seminaarisuharille suosittelen
tulevana kesänä savolaista kielenhuoltoa Mikkelin torilla tai autonvuokrausta Milanon lentokentällä - kohteita, joissa kielenkannat saa öljyttyä syksyn varalle. Tuskin olisi pahitteeksi, että lomien jälkeen
yliopisto-opintojaan aloittelevat nuoret päätyisivät pari piirua rennompaan opinahjoon.

Kirjoittaja toimii tutkijana Stakesissa.

(painetun lehden s. 33)