Kommentteja Ruotsin malliin ja vähän muuhunkin

Matti Grönroos käsittelee Acatiimin viime “lehtorinumerossa” ansiokkaasti akateemista urakehitysajattelua tuoden tarkastelussaan esille erityisesti Ruotsin mallin ja sen mukaisen professoriksi tulemisen. Tarkastelusta on kuitenkin jäänyt pois se, että kuvattu ylentämismenettely (befordring) ei koske pelkästään lehtorista professoriksi ylentämistä vaan myös adjunktista lehtoriksi tulemista.

Kuten Grönroos toteaa, Ruotsissa on avattu vuodesta 1999 alkaen kaksi mahdollista tietä professoriksi tulemiseksi: pelkästään omiin ansioihin perustuva ylennystie ja kilpailutie. Viimeksi mainittu vastaa suunnilleen nykyistä suomalaista käytäntöä.

Professorien lukumäärä tai suhteellinen osuus ei ole tietenkään mikään itseisarvo. Täysin merkitystä vaillakaan se ei ole. KOTA-tietokannan mukaan Suomessa vuonna 2002 yliopistojen kaikkiaan vajaasta
29 000 työntekijästä opetushenkilökuntaa oli yhteensä noin 7 850. Näistä määristä professoreita oli KOTAn mukaan 2 195. Ruotsin Högskoleverketin tilaston mukaan vuonna 2002 yliopistoissa ja korkeakouluissa oli väkeä kaikkiaan runsas 51 000, näistä opetushenkilökuntaa oli runsas 20 500, joista professoreita oli 3 503.

Suomessa professoriksi tulemisen pääasiassa yhden raiteen mallilla on johtanut siihen, että suhteellisesti katsoen Suomessa on vähintään yhtä paljon professoreita kuin kahden raiteen professoriksi tulemisen Ruotsissa. Jos tarkasteluksi otetaan vain opetushenkilökunta, suhteellisesti katsoen Suomessa professoreita on selvästi enemmän kuin Ruotsissa. Suomen nykymalli avaa siis vähintään yhtä hyvät mahdollisuudet tulla professoriksi kuin Ruotsin kahden raiteen malli.

Viisaasti kylläkin Grönroos ei lähde esittämään Suomeen aivan samanlaista mallia kuin Ruotsissa. Grönroos tekee Suomen osalta ehdotuksen henkilökohtaisesta professorin tilapäisestä virkasuhteesta. Kyseessä olisi kirjoituksen mukaan samanlainen järjestely kuin dosentissa.

Suomessa on nykyisin professorin virkaan nimitettyjen lisäksi professorin määräaikaista virkasuhdetta ilman virkaa hoitavia professoreita. Näitä on kaikkiaan 23 % koko yliopistojen professorikunnasta. Nämä mvs. professorit ovat professorin sijaisina, hoitavat avoimena olevaa professorin tehtäviä tai myös sellaisia tehtäviä, joissa ei ole lainkaan professorin virkaa taustalla. Mvs. professoriksi tullaan selvästi kevyemmin menettelyin kuin varsinaiseen professorin virkaan. Kelpoisuutta professoriksi ei aina todeta. Mvs. professoreita on nykyisin Suomessa professorien työhön välttämättä kuuluvan pitkäjänteisyyden takia aivan liikaa, mutta mvs-järjestelmä on osoittautunut sinänsä tarpeelliseksi.

On erittäin kannatettavaa, että keskustellaan professoriksi tulemisen periaatteista. Grönroosin esittämä professorin tilapäinen virkasuhde on kuitenkin omiaan luomaan aivan liikaa käsitteellistä sekaannusta nykyisen mvs. professorin kanssa. Suomen malli professoriksi tulemiseen on täällä osoittautunut toimivaksi.

Grönroos esittää siis lisää professoreita Suomen yliopistoihin. Aivan päinvastaisella kannalla on samassa lehdessä lehtori Pekka Tuisku kolumnissaan Yliopiston konkurssi. Kolumnimaisesti hän pohdiskelee, että tulostavoitteensa alittaneessa yksikössä kaikki professorit pantaisiin virkapankkiin eli käytännössä häivytettäisiin. Saman ajatuksen soveltaminen tavoitteestaan jääneeseen koko yliopistoon johtaisi kai kaikkien professorien joutumiseen virkapankkiin. Tämä merkitsisi yliopiston muuttumista joksikin muuksi, esimerkiksi ammattikorkeakouluksi. Sillä onhan niin, että ilman professoreita ei voi olla yliopistoa.

Jorma Virkkala
Professoriliiton toiminnanjohtaja
2.6.2004

Oulun yliopiston taloustilanne ei ollut yllätys

Dosentti Pekka Tuisku, joka toimii lehtorina Oulun yliopiston geotieteiden laitoksella, tekee kolumnissaan sellaisia johtopäätöksiä Oulun yliopistossa meneillään olevan kehittämis- ja sopeuttamisohjelman syistä ja mahdollisista seurauksista, jotka vaativat oikaisua asiaan.

Tuisku toteaa, että tilanne talouden kiristymisestä olisi tullut täytenä yllätyksenä yliopistolle. Pääasialliset syyt taloudellisen tilanteen kiristymiseen olisivat hänen mielestään tutkintotavoitteiden ylimitoituksessa ja hallitsemattomissa vuokramenoissa. Edelleen Tuisku olettaa suoraviivaisesti ja mihinkään tosiasioihin perustumatta, että kehittämisen lisäksi tapahtuva sopeuttaminen kohdistuisi yksinomaan opetushenkilökuntaan.

Tilanne ei ole tullut yliopistolle yllätyksenä, sillä heti nykyisen laskentamallin voimaantulon jälkeen tehdyt koelaskelmat osoittivat, että uusi laskentamalli tulee asettamaan kovia haasteita yliopiston taloudelle. Johtuen yliopiston monialaisesta ja “raskaasta” koulutus- ja tieteenalarakenteesta sekä laajasta koko Pohjois-Suomea koskevasta kehittämisvastuusta Oulun yliopisto oli mallin voimaantullessa varsin hyvin resursoitu muihin yliopistoihin verrattuna. Tässä vaiheessa yliopistolla oli kaksi vaihtoehtoa, joko ryhtyä heti sopeuttamaan toimintaansa tai pyrkiä saattamaan perus- ja jatkotutkintotavoitteensa ja tuloksensa tasolle, joka turvaisi häiriöttömän toiminnan myös tulevaisuudessa. Yliopisto valitsi jälkimmäisen henkilöstönkin kannalta pehmeämmän, mutta samalla haasteellisemman ja dynaamisemman tien. Hallinnon näkemyksen mukaan koko yliopiston ylempi virkamieskunta ja eri päätöksentekotahot olivat tietoisia tehdystä strategiavalinnasta.

Ennusteet eivät ole sikäli toteutuneet, että tutkintotavoitteet eivät ole täyttyneet ennakoidulla tavalla. Itse asiassa yliopiston rahoitusvaje vastaa laskennallisesti sitä rahamäärää, mikä yliopistolla jää saamatta täyttymättömien tutkintotavoitteiden vuoksi. On luonnollista, että erityisesti jatkotutkintotavoitteiden täyttyminen ei ole toistaiseksi toteutunut, koska opiskelijamäärä on kasvanut erityisen voimakkaasti vasta vuosina 1999-2001. Jatkotutkintojen suoritusaika peruskoulutuksen alkamisesta kestää tehokkaimmillaankin 10 vuotta. Yliopisto katsookin, että ns. hankeraha, jolla tuetaan opiskelijamäärän kasvua ja uusien alojen avaamista on liian “lyhyttä”.

Toimitilakustannukset on nostettu useassa yhteydessä Oulun yliopiston taloudellisen “ahdingon” perussyyksi. Tilakustannukset ovatkin kasvaneet voimakkaasti, mutta ne ovat saaneet keskustelussa ylikorostuneen aseman. Tähän saakka tilamäärä opiskelijaa ja henkilökuntaa kohden ei ole kasvanut vuodesta 1996, vaan päinvastoin hieman laskenut. Yliopistojen mielestä ongelman muodostaakin erityisesti kiinteistöjen tuottotavoite ja indeksikorotukset, joita ei huomioida yliopistojen rahoituksessa, pääomavuokran kohdistuminen jopa lahjoitusmaahan. Yliopisto on uudistanut tilastrategiansa, jonka mukaisesti se aikoo pitää tilakustannukset hallinnassa myös tulevaisuudessa.

Myöskään Tuiskun olettamus sopeuttamisen kohdistumisesta yksinomaan opetushenkilöstöön ei perustu tosiasioihin. Tavoitteena on, että sopeuttaminen kohdistuu tasapuolisesti koko henkilöstöön. Hyvänä apuna tähän on ns. virkapankki, joka nimenomaisesti tasaa sopeuttamisen kohdentumisen tasapuolisesti. Yliopiston seurantatiedot tukevat myös tätä tavoitetta. Myöskään valtakunnalliset tilastot eivät tue käsitystä, että Oulun yliopiston opiskelija/opettajasuhde poikkeaisi ainakaan oleellisesti valtakunnallisesta keskiarvosta.

Oulun yliopisto on varautumassa ennakkoluulomattomasti tulevaisuuden haasteisiin. Myös keskustelu asiasta on tervetullutta. Keskustelun tulee kuitenkin perustua tosiasioihin.

Lauri Lajunen
rehtori

Hannu Pietilä
hallintojohtaja

(painetun lehden s. 37-38)