Laadusta tinkimättä YO

Akkreditointi, auditointi, benchmarking, sertifiointi; laadunvarmistus, laatukoordinaattori, laatukäsikirja; arviointipaneeli, arviointikriteeri, arviointiprosessi. Mitä te siellä yliopistoissa nykyään oikein touhuatte, kysyy tuttavani lehteillen pöydälläni olevaa korkeakoulutuksen laadunvarmistustyöryhmän muistiota. Eikö teidän pitäisi tutkia ja sen perusteella opettaa eikä keikaroida sivistyssanoilla?

Punastun ja selitän, että toki annamme edelleen tutkimukseen perustuvaa opetusta, mutta kaikkien huippuosaajien tapaan meidänkin tulee tiuhenevin välein pohtia, mitä asetettiin tavoitteeksi ja miten siihen yllettiin. Arvioimme tutkimustoimintamme hyvyyttä tai opiskelijoiden tyytyväisyyttä opetukseen. Seuraamme valppaasti henkilökunnan ammattitaidon karttumista ja yhteiskunnallisten sidosryhmiemme tyytyväisyyttä. Siis vahdimme, ettei syntyisi laatuvajetta.

Ai-niin, tehän laskette tohtoreita, maistereita ja raportteja, montako kappaletta olette niitä tuottaneet, havahtuu tuttava. Väri poskillani syvenee, mutta myönnän urheasti, että niissä onnistuminen ja tulos tietysti konkreettisimmin ilmenevät. Kiiruhdan puolustamaan, ettei se ole toki koko totuus siitä monimuotoisesta aherruksesta, jota yliopistoverhojen takana tapahtuu ja josta laatu aidosti kutoutuu. Yksi laadun kulmakivistä on opettajien ja tutkijoiden sisäsyntyinen palo tehdä asiat aina piirun verran entistä paremmin, mitä voidaan vaalia inhimillisillä kannustinporkkanoilla eikä teknisillä mittakepeillä. Kuulijani ynähtää hyväksyvästi.

Jatkan, että keräämme palautetta opiskelijoilta ja järjestämme kehittämisseminaareja. Paraikaa väsäämme uusia opetussuunnitelmia, mikä on oiva tsekkauspiste menneen ja tulevan rajapinnassa. Teemme yhteistyötä kollegojemme kanssa maassa ja maailmalla. Seuraamme, miten opiskelijoiden opintopolku yliopistossa kulkee, millaisia kompastuskohtia siihen kätkeytyy ja kauanko opiskeluun menee aikaa. Laskemme siis läpivirtauskertoimia. Keskustelukumppanini ontto katse läpäisee pääni ja sanat tajuntani: “Ihmiset niinkuin hihnalla virtaavat lenkkimakkarat, hmn.”

Itse asiassa pomomme eli opetusministeriö ei ole lopulta kiinnostunut laadustamme vaan siitä, miten me laatua arvioimme. Siis tehdään arvioinnin arviointia ja raportoidaan siitä laskujemme maksajille. Kuten muistiosta näet, osoitan sormella, otamme käyttöön korkeakoulujen laadunvarmistusjärjestelmien arvioinnin ja solmimme sen somasti tavoite- ja tulosohjausprosesseihimme. “En ymmärtänyt puoliakaan, mitä sanoit, mutta taitaa siis euro konsultoida hommianne entistä enemmän”, summaa tuttavani. Ääh...

Laadun kyllä varmasti haistaa sen kohdatessaan, mutta sen mittaaminen ja osoittaminen sekä ennen kaikkea edistäminen hengentuotteita tekevässä firmassa on vaikea temppu. Siinä saattavat virkaintoiset laatukoordinaattorit ja pilviä hipovat hallinnolliset laatukäsikirjat olla haitaksi asti jaloissa pyörimässä. Silti on päivänselvää, että laadusta ei saa tinkiä, mikä yliopistossa tarkoittaa aluksi ja lopuksi sitä, että tutkimustyö tehdään vimpan päälle hyvin.

Hehkutan, että suomalaisen yliopistolaitoksen on vaalittava asemaansa instituutiona, jonka houkuttelevuuteen ja laatuun voi luottaa. Sen on oltava siis kuin kaikkien tuntema kansallisvihannes HK:n sininen, vertailee tuttavani. YO:n perusainesosina on jatkossakin oltava vankat tutkijantaidot hallitseva tohtorikunta ja sivistystä janoava opiskelijanuoriso, joille suodaan rauha yhdessä rakentaa akateemista asiantuntijuutta. Hallinnollisia mausteita siihen taikinaan pitää ripotella taiten.

Yliopiston kokonaislaatu on yhtä hyvä kuin sen heikoin lenkki; pätkähuippulaadun tavoittelusta kepulikonstein ei laadun tasaajaksi eikä etenkään sen tason nostamiseksi pitkässä juoksussa ole. Tosi on, kuittaa tuttava.

Kirjoittaja työskentelee kasvatustieteen professorina Joensuun yliopiston kasvatustieteen laitoksessa

(painetun lehden s. 11)