"Piukat paikat": väitöskarnevaali Tampereella

Väitöskirjaa valmistelevien määrä kasvaa jatkuvasti, eikä vähiten yliopistojen lisääntyvien tohtoritavoitteiden vuoksi. Siten väitös ja siihen liittyvät asiat ovat yhä useamman tutkijan mielessä. Tampereen yliopiston tieteentekijät (Tatte) tarttui tähän ajankohtaiseen teemaan ja järjesti jäsenilleen ja muille liiton yhdistyksille 15.10.2003 tilaisuuden, jossa käsiteltiin väittelemisen arkea, ahdistusta ja euforiaa. Aiheen valinta osoittautui oikeaan osuneeksi, sillä karnevaali houkutteli paikalle seitsenkymmenpäisen yleisön.

"Piukat paikat - Väitös! tilaisuus" alkoi esityksellä, jossa käytiin läpi väitösrooleja esittävien ja kommentoivien tattelaisten esittämänä väitöstilaisuuden kulkua, käyttäytymis- ja pukuetikettiä sekä koreografiaa ja retoriikkaa. Esiintyjinä olivat Joel Kuortti (väittelijä), Jukka Partanen (vastaväittäjä), Päivi Mehtonen (kustos) sekä kommentaattoreina Merja Kinnunen ja Kirsti Lempiäinen.

Tilaisuuden kutsu suunniteltiin Tampereen yliopiston väitösilmoituksen mallin mukaisesti (sen voi nähdä osoitteessa: http://www.uta.fi/jarjestot/tatte/yhd/vaitostilaisuus.html). Lähtökohtana olivat muun muassa sellaiset asiat kuten väitöskirjaprojektin paineissa selviäminen, väitöstilaisuuteen ja karonkkaan sekä väitöskirjan julkaisemiseen liittyvät kysymykset ja se, miten itse tilaisuuteen voi valmistautua.

Asiantuntijapuheenvuoroissa kirjaston kustannuspäällikkö Anne Lehto ja kustannusamanuenssi Soile Levälahti kertoivat väitöskirjan julkaisemisen käytännöistä. Tieteentekijöiden liiton asiamies Eeva Rantala esitteli näkökulmia väitelleiden työllistymiseen ja pohdiskeli tohtorin tutkinnon arvoa työmarkkinoilla. Professori Anna Raija Nummenmaa ja emerita professori Liisa Lautamatti etsivät yleisön kanssa väitöstilaisuuden erilaisia metaforia, joita löytyikin lahtaustilaisuudesta aina objektina ja sankarina olemisen samanaikaisuuteen.

Tampereen tarinateatteri havainnollisti yleisöstä tulleita väitöskirjan tekemiseen ja väittelemiseen liittyviä kokemuksia improvisoimalla niistä lyhyitä esityksiä. Saimme kokea millaista on, kun kalenterissa on parin vuoden ajan vain maanantaipäiviä tai millaiselta pallolta jalassa saatu tutkimusrahoitus voi tuntua. Vaikka yleisön kertomukset olivat pääsääntöisesti epävarmuuden, stressin ja epätoivonkin värittämiä, tarinateatteri sai yleisön herkistymään vapauttavaan nauruun. Lopulta myös valmiiksi hiotun väitöskirjan takana piileskelevä väittelijä uskaltautui nousemaan jaloilleen täysikasvuiseksi tiedeyhteisön jäseneksi. Väitös!tilaisuus päättyi keveään karonkkaan ravintola Minervassa.

Ohessa vielä - perinteiseen tapaan - väittelijän lyhyt "lektio", joka esitettiin tilaisuuden aluksi.

"Väitän! Väitöstilaisuuden kulttuurinen viitekehys"

Väitös!tilaisuus on moniulotteinen kulttuurinen tapahtuma. Jo muinaiset roomalaiset reettorit tiesivät, että sanoman muoto ja sisältö liittyvät yhteen. Väitöstilaisuudellekin on vakiintunut erilaisia muodon ja sisällön yhdistäviä käytäntöjä, jotka eivät toki ole välttämättömiä, mutta jotka ovat kehittyneet ajan saatossa. Nimenomaan näistä on siis tänäänkin kyse. Väitöskirjan tekijä vastaa itse työnsä sisällöstä, mutta sen muodolle - sen esittämisen kontekstille - yksittäinen väittelijä mahtaa perin vähän. Tarkoituksena onkin ollut selvittää niitä mahdollisuuksia ja rajoja, joita väitösprosessissa on.

Väitöksen voi ajatella väittelijän tilaisuudeksi esitellä uusia tutkimuksensa tuloksia. Tässä mielessä ajat ovat muuttuneet sitten Turun Akatemian vuonna 1642, jolloin yliopiston rehtori saattoi ohjeistaa akateemista konsistoria sanoen: "jokaisen professorin on pidettävä huolta siitä, ettei hän esitä mitään uutta siinä tarkoituksessa, että hän näyttäisi tekevän jotakin enemmän tai paremmin kuin muut, sillä siitä aiheutuisi epäilemättä vain ärtymystä ja epäsopua" (Suomen tieteen vaiheet, 2003, s. 20).

Nykyisin uuden tiedon tuottaminen on keskeinen väitöksen merkitys. Sen lisäksi siihen liittyvät myös muun muassa sellaiset ulottuvuudet kuin tiedeyhteisöön akreditointi oppineisuuden osoittamisen kautta, sekä pätevöityminen erilaisiin muihin työelämän tehtäviin.

Tätä työtä varten kerättyä aineistoa tarkastellessa esiin nousivat seuraavanlaiset yleiset kysymykset, joita voi pitää sen tärkeimpinä tuloksina:

1. - Väitös ei ole vain yhtäältä käytännön ongelmien ratkaisemista eikä toisaalta tieteellistä oppineisuuden osoittamista yhdessä tilaisuudessa. Se on myös erittäin voimakas psyykkinen prosessi, jonka aikana mielialat ja tuntemukset voivat vaihdella äärimmäisestä epätoivosta täydelliseen itseriittoisuuteen.

2. - Väitöstilaisuuden päähenkilöillä - väittelijällä ja vastaväittäjällä tai -väittäjillä - on suuri vaikutus sen onnistumiseen. Tähän asti on keskitytty lähinnä väittelijän ohjeistamiseen ennen väitöstä. Vastaväittäjänkin ohjeistaminen voisi olla aiheellista, kun monissa tapauksissa väitöksen ongelmat näyttävät olevan juuri vastaväittäjän ongelmia. Niiden taustalla voi olla tietämättömyys paikallisista perinteistä, omat huonot kokemukset, pitkiin monologeihin kirvoittava pätemisen tarve tai muu sellainen.

3. - Väitöksen onnistuminen ei ole kiinni yksinomaan siitä, kokeeko sen itse tilaisuudessa menneen hyvin vai huonosti. Tärkeämpinä seikkoina pidetään usein tilaisuuden dialogisuutta, keskustelevuutta ja informatiivisuutta - miten yleisö pääsi kiinni käytyyn keskusteluun.

Lopuksi on syytä tuoda esille se realiteetti, joka kohtaa jokaista väitellyttä. Väitöksen jälkeen huomaa, että maailma ei muuttunutkaan. Väitöskirja on merkittävä virstanpylväs, mutta se ei ole Aladdinin taikalamppu tai kaikki ovet avaava seesam aukene. Erityisesti näinä aikoina, kun on alettu puhua 'tohtorituotannosta', on väitöksen jälkeenkin pidettävä huoli itsestä ja omasta osaamisesta, jotta voisi saavuttaa tuon myyttisen väitöksen jälkeisen elämän.

Väitös ei lopu väitöstilaisuuteen.

Joel Kuortti & Tapio Rissanen

(painetun lehden s. 36-37)