• pääsivu
  • sisällys

  • Liisa Husu on mukana useissa naistutkijoiden verkostoissa, tärkein ja aikaa vievin on eurooppalaisten yliopistojen tasa-arvoverkosto European Network on Gender Equality in Higher Education. Hän oli huhtikuun lopussa Genovassa verkoston kolmannessa eurooppalaisessa konferenssissa, johon osallistui parisataa yliopistolaista kaikista maanosista.

     

     

     

    Virkarakenteiden sukupuolirakenne muuttuu hitaasti


    Suomalaiset naiset uskovat koulutukseen, mutta yliopistojen virkarakenteiden sukupuolirakenne muuttuu hitaasti. Tutkija, valtiotieteen tohtori Liisa Husulla on parin vuosikymmenen kokemus yliopiston tasa-arvokysymyksistä.

    Liisa Husu opiskeli sosiologiaa Helsingin yliopistossa 1970-luvulla. Se oli ylipolitisoitunutta aikaa, eikä sukupuolten tasa-arvosta juuri puhuttu. Vasta vuosikymmenen loppupuolella uusi naistutkimus alkoi nostaa päätään.

    - Opiskeluaikanani meillä sosiologian naisopiskelijoilla oli hyviä roolimalleja, sillä laitoksellamme oli useita naisia senioriopettajina. Valmistuttuani työskentelin 15 vuotta tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa naistutkimuksen kansallisena koordinaattorina. Tehtäviini kuului muun muassa tutkijoiden verkostoitumisen edistämistä, alan tietopalvelua ja lobbausta sekä tutkimuksen ja hallinnon yhteyksien kehittämistä. Yliopistojen ja tieteen tasa-arvokysymykset olivat tärkeä osa työkenttää. Nämä kysymykset ovat askarruttaneet ja olleet keskiössä myös tutkijan työssäni. Vuonna 1997 siirryin valtionhallinnosta akateemiseksi tutkijaksi, eli akateemisiin pätkätöihin, ja tällä hetkellä työskentelen Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumissa tutkijana vuoden sijaisuudella, Husu kertoo.

    Nykyään nuorissa ikäryhmissä korkeakoulutetuista enemmistö on naisia, mutta miehet hyötyvät enemmän koulutuksestaan. Tiedeyhteisössä naisten aliedustus on sitkeä ja maailmanlaajuinen ilmiö. Naisten asemaa tieteessä on tutkimuksissa ja tiedepoliittisissa raporteissa pyritty kuvaamaan monenlaisin vertauskuvin. Tunnetuimpia ovat lasikatto, kolea ilmasto ja vuotava putki. Suomen Akatemia julkaisi 1990-lopulla raportin naisten tutkijanuran esteistä. Sen mukaan naiset ja miehet etenevät urallaan väitökseen saakka liki tasaveroisesti, mutta väitöksen jälkeen naisten ura alkaa kangerrella ja he putoavat raportin sanoin "mustaan aukkoon".

    - Mielestäni tällaiset metaforat ovat sikäli ongelmallisia ja harhaanjohtavia, että ne ovat staattisia ja niissä naiset näyttäytyvät helposti vain olosuhteiden uhreina eikä toimijoina. Niissä ei myöskään kyseenalaisteta tiedeyhteisön toimijoita, toimintatapoja ja -kulttuuria. Tällaiset metaforat eivät viittaa siihen monimutkaiseen sosiaaliseen dynamiikkaan, joka hidastaa ja estää naisten etenemistä, sanoo Husu.

    Viime vuosina naisten osuus väitelleistä on kasvanut todella paljon, mutta tämä ei vielä näy ylemmillä virkatasoilla. Myös muualla maailmalla on havaittu, että muutokset tieteen sukupuolirakenteissa ovat erittäin hitaita, vaikka naisia on useimmissa teollistuneissa maissa jo puolet opiskelijakunnasta. Suomessa naisten osuus professorikunnasta oli 21 prosenttia vuonna 2002; luku on kuitenkin EU:n alueella korkein.

    Näkyvä, näkymätön nainen

    Husu selvitti puolitoista vuotta sitten valmistuneessa sosiologian väitöskirjassaan millaista sukupuolisyrjintää nykypäivän suomalaiset tiedenaiset kokevat. Syrjintäkokemusten lisäksi hän tutki myös sosiaalista tukea tutkijanuralla ja tiedenaisten selviytymiskeinoja. Aineistoa koottiin 11 yliopistosta ja kaikilta päätieteenaloilta.

    - Pyrin tutkimaan tiedenaisia aktiivisina toimijoina ja heidän kokemuksiaan syrjinnästä. Tämä on yksi keino päästä käsiksi siihen, mitä tiedekuntien kokouksissa ja laitosten käytävillä tapahtuu.

    - Räikeä sukupuolisyrjintä on tasa-arvolainsäädännön myötä käynyt harvinaisemmaksi, mutta syrjinnän sanktiointi on merkinnyt myös sitä, että se on muuttunut entistä kätketymmäksi ja hienovaraisemmaksi. Tiedenaiset kokevat edelleen hyvin paljon nimenomaan piilosyrjintää, erilaista ulossulkemista, vähättelyä, tuen puutetta ja sukupuoliroolin yliläikyntää. Piilosyrjintä voi olla näkymättömyyttä mieskollegoille: tutkimuksiin ei viitata tai niitä ei viitsitä lukea, eikä tehdä tutkimusyhteistyöaloitteita. Kääntöpuolena saattaa olla näkyvyys nimenomaan naisena, mutta ei tutkijana. Pahimmillaan se tarkoittaa sukupuolista häirintää, joka voi olla luonteeltaan verbaalista, katselua ja jopa kiinnikäymistä. Naispuoliselta kollegalta saatetaan myös odottaa loputtomiin mieskollegojen henkilökohtaisten ongelmien kuuntelua, Husu luettelee.

    Suljetut virantäyttökäytännöt, jotka näyttävät sukupuolineutraaleilta, kuten professuureihin kutsuminen, ovat osoittautuneet naisille epäedullisemmiksi. 90-luvun lopulla naiset menestyivät OPM:n tilastojen mukaan paremmin avoimissa professorin viran täytöissä kuin kutsumenettelyä sovellettaessa.

    Tutkimuksessa haastatellut naisprofessorit olivat hyvin tietoisia siitä, että heidän pitää tukea nuoria tutkijanuralle aikovia naisia ja olla myös roolimalleja. Tuen puute tutkijanuralla nousi tutkimuksessa esiin keskeisenä ongelmana. Omasta lähitiedeyhteisöstä monet tiedeuralla menestyneetkin naiset kokivat saaneensa varsin niukasti tukea. Aniharvalla oli ollut vahva senioritutkija mentorinaan. Sen sijaan tukea saatiin yksityiselämän puolelta, vanhemmilta, ystäviltä ja omalta puolisolta, joka oli hyvin usein toinen tutkija. Tiedeyhteisöstä saatu tuki taas oli varsin sukupuolittunutta: tukea saatiin ennen kaikkea naiskollegoilta ja naisprofessoreilta, joita on kuitenkin harvassa.

    Perhe on sekä resurssi että rasite

    Varsin yleinen käsitys siitä, että äitiys ja perhe olisivat naisten tutkijanuran suurimpia esteitä, ei saanut tukea Husun tutkimuksesta. Kiintoisaa on, että tutkijuuden ja perheen yhdistäminen onnistuu hyvin miehiltä, sillä Tilastokeskuksen mukaan lisensiaatti- ja tohtorintutkinnon suorittaneet miehet ovat niitä, joilla Suomessa on kaikkein suurin lapsiluku. Jatkotutkinnon suorittaneiden naisten joukossa on sen sijaan hieman enemmän lapsettomia kuin vähemmän koulutetuissa. Valtaosalla suomalaisista tohtorinaisista kuitenkin on lapsia. Esimerkiksi Suomen ensimmäisellä tieteen akateemikkonaisella Pirjo Mäkelällä on neljä lasta.

    - Suomelle on tyypillistä, että useimmat tiedenaiset haluavat sekä tutkijanuran että lapsia. Tutkimukseeni osallistuneet tiedenaiset kokivat äitiyden ja perheen sinänsä tärkeäksi voimavaraksi ja tasapainottavaksi tekijäksi vaativalla tutkijanuralla, mutta arvostelivat kirpeästi tapoja, jolla tiedeyhteisössä suhtaudutaan äitiyteen ja sen aiheuttamiin järjestelyihin.

    - Keskiryhmän tutkijoista suuri osa työskentelee pätkätöissä, lyhyillä määräyksillä, projekteissa tai apurahoilla. Perhevapaiden sovittaminen pätkätyöjärjestelmiin tuottaa monenlaisia ongelmia. Hankkeiden johtajat ja tutkijat tuntevat myös huonosti perhevapaisiin liittyviä oikeuksia ja velvollisuuksia. Tutkimushankkeisiin osallistuvia saatetaan jopa pelotella, että koko hanke menee pilalle, jos sen aikana tulee raskaaksi tai tutkijaa painostetaan pitämään vain lyhyt äitiysloma, jotta todistaisi olevansa tutkija-ainesta. Apurahoilla tutkimustaan rahoittanut nuori tutkija, jolla ei ole aiempaa palkkatyöhistoriaa, saa äitiyslomallaan pelkän peruspäivärahan, koska apurahaa ei rinnasteta palkkaan. Rahoitusjärjestelmät on perinteisesti suunniteltu miehelle, jolla ei ole perhevelvoitteita.

    -Akatemian tasa-arvosuunnitelman vanhempainlomaa koskevat linjaukset ja apurahatutkijoiden sosiaaliturvaa pohtiva alkuvuodesta asetettu sosiaali- ja terveysministeriön työryhmä ovat tärkeitä askeleita naisten tutkijanuran kannalta. Perheystävällisemmät tutkimuksen rahoitus-järjestelmät ovat jo siksi tärkeitä, että naiset muodostavat lähes puolet rekrytointipotentiaalista tutkijanuralle.

    Husu on aktiivisesti mukana sekä yliopistojen kansallisessa että kansainvälisessä tasa-arvoyhteistyössä sekä Euroopan unionin naiset ja tiede -toiminnoissa. Hän oli myös mukana laatimassa Akatemian tasa-arvosuunnitelmaa ja toimii oman yliopistonsa tasa-arvotoimikunnassa varapuheenjohtajana. Nyt maailmalla pohditaan paljon tasa-arvokysymyksien valtavirtaistamista - kuinka saada sukupuolten tasa-arvon periaatteet ja tasa-arvoiset käytännöt luontevaksi osaksi yliopistojen kaikkea toimintaa ja päätöksentekoa?

    Miksi näitä asioita pitäisi käsitellä yliopistossa?

    - Sukupuolten tasa-arvossa on tietenkin kysymys oikeudenmukaisuudesta ja ihmisoikeuksista. Kansantaloudellisesta näkökulmasta katsottuna on suurta tuhlausta jättää käyttämättä koulutettujen naisten potentiaalia. Jos taas halutaan tieteen parasta, pitää saada parhaat aivot tekemään tiedettä sukupuolesta riippumatta. Suomessa naiset ovat jo miehiä koulutetumpia, joten on täysi syy kysyä, onko yhteiskunnallamme varaa hukata naisten potentiaalia. Tasa-arvokehitys on kuitenkin hyvin hidasta, ja siksi erilaisia erityistoimia tarvitaan vielä pitkään sukupuolten tasa-arvon ja naisten aseman edistämiseksi tieteessä ja yliopistoissa. Yksi positiivinen kehityskulku on se, että naistutkimus on tullut yliopistoihin jäädäkseen, se muuttaa yliopiston tiedontuotantoa sisältä päin.

    - Tieteentekijöiden liitto voisi ottaa sukupuolten tasa-arvokysymykset näkyvämmin esille kuten brittiläinen tai ruotsalainen sisarjärjestö, toivoo Husu. Hän on juuri saanut kutsun esitelmöimään väitöskirjansa tuloksista Ruotsin Universitetslärarförbundetin konferenssiin ensi syksynä.

    Arja-Leena Paavola

    (painetun lehden s. 5-7)