Työnä on sademetsä

- Kyllä tässä työssä voi sanoa toteuttaneensa nuoruuden unelmia löytöretkeilystä, sanovat sademetsien kasvillisuutta tutkivat Turun yliopiston biologit Hanna Tuomisto ja Kalle Ruokolainen. Ihmeellinen luonto -tunnelmat ovat kuitenkin ajan ja rutinoitumisen myötä hieman haalistuneet.

Metsät ovat metsiä tropiikissakin, Hannan ja Kallen elämysasteikossa ne sijoittuvat jonnekin vanhojen suomalaistenmetsien tienoille. Suomalaisen sademetsätutkijan elämä on taatusti helpompaa, jos kumppani työskentelee samalla alalla, kuten aviopari Tuomisto - Ruokolainen. Maallikko ei ehkä osaisi suhtautua asiaan kovin tyynesti, kun kumppani katoaisi kuukausiksi viidakkoon.

Helsingin yliopistossa kasvitiedettä opiskelleet Hanna ja Kalle totesivat opiskelujensa alkupuolella, että maailmaa pitäisi nähdä Suomen ulkopuoleltakin. Kun kohteeksi oli päätetty Peru, mieleen muistui Helsingin Sanomissa ollut juttu turkulaisten biologian opiskelijoiden Perun-matkasta. He pääsivät turkulaisten Amazonian tutkijoiden Jukka Salon, Risto Kalliolan, Marjut Rajasillan ja Maarit Puhakan kelkkaan Perun Amazoniaan vuonna 1987. - Enemmän me taisimme siellä olla turisteina ja muiden vaivoina. Matka vahvisti kuitenkin ajatusta, että tropiikissakin voi tehdä mielekästä tutkimustyötä ja selvitä hengissä. Ratkaisevaksi tulevan uran kannalta muodostui seuraava vuosi, jonka vietimme Tanskassa opiskelemassa trooppista kasvitiedettä. Valmistuimme Helsingistä ja muutimme Turkuun tekemään jatko-opintoja vuonna 1990. Hanna väitteli vuonna 1994 ja Kalle 1995.

Tuomisto ja Ruokolainen katsovat sademetsää aluskasvillisuuden kautta. Hanna on erikoistunut saniaisiin, Kallen mielenkiinto kohdistuu medinilla-kasveihin, joita Suomessa löytyy muutamia ruukkukasveina kukkakaupoista. Trooppisista saniaisista ja medinilloista on heidän kenttätyönsä tuloksena kertynyt kattava ja koko maailman mittakaavassa ainutlaatuinen kokoelma Turun yliopiston kasvimuseoon.

Amazonasilla on vuodesta 1990 lähtien kulunut kenttätyössä vuosittain 2-5 kuukautta. Ennätysmäärä sademetsäkuukausia kirjattiin vuonna 1998, jolloin Hanna ja Kalle työskentelivät Perussa, Kolumbiassa ja Ecuadorissa yhteensä yhdeksän kuukautta.

Tuomisto ja Ruokolainen kuuluvat Turun yliopistossa kotipesäänsä pitävään monitieteiseen Amazon-tutkimusryhmään, jossa työskentelee biologeja, maantieteilijöitä ja geologeja. Laadukas tutkimustyö on auttanut löytämään rahoitusta myös Suomen vinkkelistä katsottuna eksoottiseen aihepiiriin, vaikka työtä sen eteen onkin saatu tehdä. Suomalaisen kasvitieteilijän Latinalaisen Amerikan sademetsässä tekemistä, mm. Science-lehdessä julkaistuista, havainnoista voi olla merkittävää hyötyä alueen maankäytön suunnittelussa. Sademetsiä on tähän saakka usein yritetty asuttaa ja avata viljelykselle alueilla, joilla maaperä on niin karua ettei viljely kerta kaikkiaan kannata. Ongelma johtuu maaperätutkimusten kalleudesta ja kauan vallinneesta käsityksestä, että sademetsät jatkuvat samanlaisina silmänkantamattomiin. Turkulaisten tutkimustulokset ovat osoittaneet, että aivan samoin kuin suomalaiset metsät, sademetsätkin vaihtelevat paikasta toiseen kuljettaessa lähinnä maaperän mukaan.

Kalle Ruokolainen on ollut mukana kehitysapuhankkeessa, jossa yhtenä ajatuksena on kartoittaa Perun sademetsien kasvupaikkaolojen vaihteluita saniaisten ja medinillakasvien lajistovaihteluiden perusteella. Hankkeen on toteuttanut turkulainen Biota-konsulttiyritys Suomen ulkoministeriön rahoituksella. Tällä hetkellä pariskunta on yliopistoviroissa Turun yliopistossa, Hanna biodiversiteettitutkimuksen lehtorina ja Kalle kasvitieteen assistenttina.

Eikö se ole kamalan vaarallista?

Kun tropiikin tutkija kertoo työstään, se tekee yleensä vaikutuksen keskustelukumppaniin. "Vau, kuinka upeaa" tai "eikö sademetsässä ole kamalan vaarallista..." ovat tyypillisiä reagointitapoja: - Totuus kuitenkin on, että tropiikissa työskennellessä suurin vaaratekijä on liikenne. Olemme olleet bussissa, joka ajoi Andeilla tieltä ulos, onneksemme ei kuitenkaan rotkon puolelle. Veneiden turvallisuuden olemme myös oppineet tarkistamaan, sillä paikallisten käsitys niiden kantokyvystä on joskus huomattavasti optimistisempi kuin meidän. Kyllähän metsässäkin vaaransa on, erityisesti eksyminen ja työtapaturmat. Eksoottisempiin vaaroihin, kuten myrkkykäärmeisiin, törmää harvoin. Toki niihinkin on suhtauduttava vakavasti, ja silloin kun työskentelemme useamman päivämatkan päässä lähimmästä kylästä kuljetamme mukana laajaa lääkintätarpeistoa. Käärmeseerumia ei ole toistaiseksi tarvittu, ja kyypakkauksilla on hoidettu lähinnä isojen muurahaisten pistoja, hymyilevät Tuomisto ja Ruokolainen.

Tutkija ei myöskään ehdi päätoimisesti ihailemaan nähtävyyksiä. - Perun legendaarisella Machu Picchulla kävimme vasta vuosia Perussa työskenneltyämme. Mielessä on toki monia upeita maisemia esim. Perusta kuumilta lähteiltä, Kolumbian valkoisen hiekan alueilta sekä eri jokien varsilta. Sademetsissä näkyvyys on yleensä vain parikymmentä metriä ja me olemme kasvitieteilijä Cajanderin esimerkin mukaisesti konkreettisesti kiinni aluskasvillisuudessa. Hienoimmat näkymät aukeavat kiipeämällä puuhun, todistaa Hanna.

Byrokratia kukkii matkalla viidakkoon

Kenttäkeikoille mennään keräämään näytteitä ja tekemään työtä urakalla. Matkojen valmistelu vaatii paperitöitä: näytteiden keräys- ja maastavientilupien hoitaminen paikallisten ministeriöiden kanssa on joskus työlästä. - Sille vetää vertoja vain asiointi EU:n kanssa, veistelee Kalle.

Lääkkeet ja kompassit varataan mukaan kotimaasta, paikanpäältä hankitaan ravinto, jonka määrä vaihtelee matkan keston mukaan. Riisi, spagetti ja pavut muodostavat kenttämuonan perustan, kylistä saadaan maniokkia tai tärkkelysbanaania. Joskus lisukkeeksi löytyy kalaa tai kanaa, joskus villisikaakin. Kaikkea kovakuoriaistoukkien ja apinoiden väliltä on nautittu. Papaija, banaani ja ananas kuuluvat hedelmävalikoimaan.

Maastoon päästään yleensä vesitse. Paikallisina yhteistyökumppaneina on tutkijoita tai opiskelijoita yhteistyölaitoksilta, joista Perun kansallinen Amazonian yliopisto ja Amazonian tutkimusinstituutti sekä Ecuadorin katolinen yliopisto ovat tärkeimpiä. Sademetsäkylistä palkataan aputyövoimaa tarpeen mukaan. Viidakkoseikkailuista tuttuja kantajiakin tarvitaan, mutta tutkijaa ei kanneta paikan päälle, vaan hän tarpoo mukana parin-kolmenkymmenen kilon kantamuksensa kanssa. Työ vaatii siis vähintään hyvää perusvaelluskuntoa.

Jalkapallo avaa teitä

- Kenttäjakson aikana leiriydymme paikallisiin kyliin tai niiden lähistölle. Asettuminen alkaa esittäytymisestä kyläpäällikölle ja lupien kysymisestä. Saako täällä asua ja tehdä töitä ja löytyykö apua? Keskustelu sujuu useimmiten espanjaksi, vaikka vanhempi väki ei sitä aina hallitsekaan. Usein kaivamme tavaroista esiin jalkapallon ja pelaamme pari matsia, se auttaa kummasti tutustumaan paikallisiin ihmisiin! Meidät on aina otettu ystävällisesti vastaan ja tarjottu auliisti yöpymispaikkaa, usein jopa jonkun olohuoneesta. Paikallisista ihmisistä on löytynyt erinomaisia apulaisia tutkimuslinjojen avaamiseen. Työ alkaa usein kompassin käytön opettamisesta, konkretisoivat tutkijat.

Aamulla maastoon lähdetään klo 7. Linjoilla tehdään muistiinpanoja ja kerätään kasvinäytteitä. Leiriin palataan illan suussa ennen pimeän laskeutumista. Peseytymisen ja syömisen jälkeen on vielä prässättävä kerätyt kasvit.

Metsänhengiltä lupa matkan jatkamiseen

Vaikka tropiikissa työskentelevän kasvitieteilijän päivä on pääasiassa arkista puurtamista, on muistoihin tallentunut myös mieliinpainuvua löytöretkiä, jolloin on ollut helppo samaistua entisaikojen tutkimusmatkailijoiden tunnelmiin. - Kerran Kolumbiassa teimme 30 kilometrin mittaisen tutkimuslinjan Caqueta-joelta pienemmän Pama-joen latvoille. Pama-joen asutus oli kauan sitten siirtynyt alavirran kyliin ja paikalliset ihmiset olivat innoissaan mahdollisuudesta tutustua esi-isiensä asuinseutuihin, koska kukaan ei ollut käynyt siellä kymmeniin vuosiin. Eräs ryhmä oli joskus yrittänyt, mutta matkalla puhjennut rajuilma oli tulkittu metsänhenkien merkiksi siitä, että alue on pyhä eikä sinne saa mennä.

- Kun kolmannen päivän iltana istuimme nuotiolla, paikalliset alkoivat kertoa tarinoita erilaisista pyhistä paikoista ja siitä, kuinka niille menneitä tunkeilijoita oli kohdannut järjen menetys tai muuta kamalaa. Siinä syntyi vähän "Tarzan-leffan kantajat pakenevat tabua" -fiilis, ja mietimme noinkohan huomenna käännytään takaisin. Aamulla matka kuitenkin jatkui. Myöhemmin kuulimme, että miehet olivat pohtineet tilannetta keskenään ja lopulta vanhin heistä oli pitänyt henkien kanssa istunnon asianmukaisesti koka-pensaan lehtiä pureskellen. Hän oli saanut matkan jatkamiseen luvan sillä ehdolla, ettemme käyttäydy epäkunnioittavasti.

Teksti: Tuula Vainikainen

(painetun lehden s. 5-7)