Luova tutkimusaika - katoava luonnonvara?

Yliopistojen perustehtävä, tieteellinen tutkimus, perustuu tutkijoiden luovaan työhön. Menestyksekkään tieteellisen työn käytännön edellytyksiä ovat inspiroiva työyhteisö, alan kirjallisuus, tutkimusvälineet ja tutkimuksen muu infrastruktuuri. Tärkein edellytys on kuitenkin tutkimukseen rauhoitettu aika. Tämän työajan tulisi olla yliopistojen erityisessä suojeluksessa, sillä siihen viime kädessä perustuu tutkimuksen tuloksellisuus. Yliopistojen toimintoja ja hallintoa kehitettäessä tämä kuitenkin aika ajoin unohtuu. Tutkimustyön tekijöillä ja tutkimusta johtavilla professoreilla on harvoin ylimääräistä työaikaa, jota voidaan allokoida yleishyödyllisiin tarpeisiin. Kokonaistyöaika jakaantuu tutkimukseen, opetukseen ja muihin tehtäviin. Opetustyöaika ei yleensä jousta, joten muiden tehtävien lisääminen tapahtuu tutkimustyöhön varatun ajan kustannuksella. Sujuva hallinto ja yksityiskohtaiset tiedot toiminnasta edistävät toki tutkimuksen tekemistä, mutta myös tarpeetonta tiedonkeruuta ja raportointia esiintyy. Toimintoja suunniteltaessa ei aina muisteta tutustua käytännön toimintaan laitostasolla.

Palkkausjärjestelmän uudistamishanke on ajankohtainen esimerkki uudesta tehtävästä, joka tulee kuormittamaan kokonaistyöaikaa. Työntekijäkohtaisesti arviointiin käytettävä aika saattaa olla siedettävä, mutta johtamistyöhön käytetty aika tulee väistämättä kasvamaan. Järjestelmän toteutuksesta riippuu miten paljon aikaa kuluu työn vaativuuden ja erityisesti tehtävistä suoriutumisen arviointiin.

Yliopistotyön luonne on hyvin monitahoinen, osaamista ja tekemistä on montaa lajia. Arviointiperusteiden tulee tunnistaa henkilöstöryhmien erityisosaaminen ja erilainen työn luonne. Niiden tulee olla riittävän erottelevia, jotta järjestelmä todella kannustaisi. Yksinkertaisten ja objektiivisten arviointiperusteiden kehittäminen ei ole helppo tehtävä. Näiden puute voi johtaa kaikkia osapuolia stressaavaan ja työilmapiiriä kiristävään tilanteeseen, joka syö luovan työn resursseja. Palkkausjärjestelmän uudistamiseen on tiettävästi varattu varoja palkkojen korottamiseen. Muistetaanko lisätä myös johtamistyön resursseja, vai toteutetaanko uudistus tutkimustyön kustannuksella?

Kuten yleisesti on tunnettua, yliopistoilla on niukat tutkimuksen perusresurssit, joita ulkopuolisella rahoituksella täydennetään. Periaatteessa rahoitusjärjestelmät toimivat hyvin, resursseja kilpailutetaan ja tulokset arvioidaan. Rahoituslähteestä riippuen ulkopuolisen rahoitettujen hankkeiden hallinnointiin käytettävä aika vaihtelee. Huonosti toteutettuun hallinnointiin käytetty aika on pois luovasta työstä. Hallinnollisesti työläimpiä ovat EU:n rahoittamat hankkeet, koska näissä erilaiset hallintokulttuurit kohtaavat.

Kotimaisessakin tutkimushallinnossa on parantamisen varaa. Lyhyet rahoituskaudet ja vielä lyhyemmät raportointikaudet johtavat usein tilanteeseen, jossa huomattava osa hankkeen vetäjän niukasta aikabudjetista kuluu projektihallinnon pyörittämiseen. Ulkopuolisesti rahoitetun hankkeen johtaja on myös vastuussa rahoituksen oikeasta käytöstä. Hankkeiden oikea rahankäyttö on perusedellytys, josta ei voi tinkiä. Se kuitenkin edellyttää selkeitä yksikäsitteisiä ohjeita, joiden tulkinta ei saisi muuttua hankkeen aikana.

Oman lukunsa hallintotehtävissä muodostaa nykyään niin kovin suositut arvioinnit. Tieteellisen työn arvioinnilla on pitkät perinteet, perustuuhan kansainvälinen tieteellinen julkaisutoiminta vertaisarviointiin. Muutakin arviointia tarvitaan, mutta selvitetäänkö arviointia suunniteltaessa tehtävän kokonaiskustannukset, jossa on myös mukana arvioitavien käyttämä kokonaistyöaika. Arvioinnin tarpeellisuus ja toteutus tulisi tarkoin harkita, jotta ei suotta tuhlattaisi arvokkaita luovan työn resursseja.

Tapani Pakkanen
Professoriliiton puheenjohtaja

(painetun lehden s. 3)