Yliopistolehtorin muuttunut työnkuva

Vuokko Vienolan ura kehityspsykologian lehtorina on kestänyt jo yli kaksikymmentä vuotta. Yliopistolehtorin työ on sinä aikana muuttunut siinä missä yliopistokin, mutta Vienola viihtyy työssään Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa. Uupumuksen uhatessa lehtorin vetreyttävät uusien asioiden opiskelu ja tutkimustyö.

Psykologin koulutuksen saanut Vuokko Vienola on 70-luvun lopulta saakka ollut kehityspsykologian lehtorin virassa Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa. Psykologian hän näkee opettajankoulutuksessa kasvatustieteen aputieteenä ja tarkastelee sitä pitkälti kasvatustieteen näkökulmasta. Erityisesti hän painottaa kasvatusyhteisöjen psykologisen tietämyksen lisäämistä.

Systeemiteoreettisesta työnohjaajakoulutuksesta väitellyt Vienola tutkii tätä nykyä mm. työyhteisöjen laadun kehittämistä. Opetuksessaan hän pitää tärkeänä yhteisöjen välistä vuorovaikutusta ja työyhteisön näkökulmaa yksilöllisyyden korostamisen sijaan.

Toinen Vienolan opetuksen kantava teema on kokemuksellinen oppiminen. - Yritän aina nojata opiskelijan omaan kokemukseen, oli se sitten millä tasolla tahansa, hän kertoo. Ihmissuhdetaitojen opettaminen opiskelijan kokemukseen nojaten vaatii opetukseenkin paljon sosiaalista yhdessä tekemistä. Kasvatusyhteisöjen psykologian kurssilla tehdään esimerkiksi paljon työelämän simulointeja, joissa opiskelija joutuu asettumaan lapsen, hankalan työtoverin tai vaikkapa johtajan asemaan.

Kahden kampuksen väkeä

Joensuun yliopiston Savonlinnan kampuksen muodostavat opettajankoulutuslaitos, normaalikoulu, kansainvälisen viestinnän laitos, Savonlinnan koulutus- ja kehittämiskeskus sekä Saima - Savonlinnan ekotieteet, joka kuuluu Karjalan tutkimuslaitoksen ekologian osastoon. Opiskelijoita Savonlinnan laitoksissa on yhteensä tuhatkunta.

Kahden kampuksen yliopistossa pienempi tahtoo jäädä isomman varjoon. - Tuntuu, ettei Joensuussa aina muisteta ottaa huomioon sitä, kuinka tehdyt päätökset vaikuttavat Savonlinnan laitosten toimintaan, Vienola sanoo. - Aika usein saamme tuntea olevamme filiaali, mitä sitä peittelemään, hän hymähtää.

Vienolasta kahden kampuksen järjestely on toki monin tavoin hyödyttänytkin Savonlinnaa. Opettajankoulutuslaitosta on voitu kehittää itsenäisesti ja hyödyntää pienen laitoksen tuomia etuja. Savonlinnassa opettajankoulutuslaitos saa myös enemmän näkyvyyttä kuin suuremmalla kampuksella.

Opiskelijat hyötyvät hekin pienen laitoksen tiiviisti yhteen hitsatusta opetuksesta. - Opettajuuden kehittämisessä globaalin mielikuvan saaminen siitä, mitä opettajana oleminen on, on etu, vaikka kaikki yksityiskohdat eivät olisi niin kuin suurissa yliopistoissa on mahdollista. Esimerkiksi Savonlinnassa annettua lastentarhanopettajankoulutusta arvostetaan valtakunnallisesti hyvin paljon, Vienola sanoo.

Tulossa oleva yliopistojen tutkintouudistus ei Vienolaa huoleta, varhaiskasvatuksen puolella kun on vanhastaankin koulutettu kandidaatteja. Uudistuksessa askarruttaa ainoastaan se, millaiseksi oman laitoksen tulevaisuus muodostuu.

1600 tuntia ei riitä

Yliopistojen säästökuuri on koettu Savonlinnassakin. Esimerkiksi kehityspsykologian luennot pidettiin erikseen luokanopettajille ja lastentarhanopettajille, kunnes kurssit yhdistettiin 90-luvun tiukkoina vuosina. Tuntimäärä pysyi samana, mutta sisällön piti kattaa ikävuodet syntymästä murrosikään. Tämän jälkeen opetustuntimääriä vielä pudotettiin. - Se merkitsee lehtorille hirveää määrää kirjallisten töiden lukemista, Vienola huokaa. Pahinta on, ettei nykyiseen tuntimäärään millään saa sisällytettyä kaikkea sitä, mitä opettajat hänen mielestään käytännössä tarvitsevat.

Vienolaa sapettaa, ettei yliopisto anna hänen tehdä kaikkea sitä, mitä hän katsoo tarpeelliseksi ja mitä hän osaa. - Yliopisto ottaa vain pienen siivun osaamisestani, loppu on joutavaa. Olenkin joskus sanonut opiskelijoille, että tässä asiassa minun ei anneta opettaa kaikkea sitä mitä katsoisin tarpeelliseksi.

Oppimispäiväkirjat ja niiden pohjalta opiskelijan kanssa käytävä keskustelu ovat yksi tapa syventää opetuksessa läpi kahlattujen asioiden osaamista. Tällaiset keskustelut ovat myös malliesimerkki työstä, jota ei saa mahtumaan kokonaistyöaikaan kirveelläkään. Vienola toteaa lehtorien tekevän paljon sellaista työtä, josta on suoraa hyötyä heidän opetuksessaan, mutta jota ei mitenkään voi mahduttaa 1600 tuntiin. Yliopistolehtorin todellinen työmäärä kasvaakin helposti paljon suuremmaksi kuin papereihin virallisesti merkitään.

Luovuus saa paikata rahoituksen aukkoja

Työskentely nuorten kanssa pitää Vienolan kiinni opetusvirassa, vaikka rahoituksen vähentyminen on kasvattanut työtaakkaa. Yliopiston lehtori tarvitseekin Vienolan mielestä ripauksen luovaa hulluutta pärjätäkseen työssään. - Lehtorina ei viihdy sellainen joka ei joskus uskalla tehdä myös räväköitä aivokokeiluja, hän nauraa, ja sanoo lehtoreiden luovan hulluuden pitäneen yliopistoja pinnalla myös niukkenevan rahoituksen aikana.

Työuupumus on asia, jota Vienola kollegoineen on alkanut pohtia iän karttuessa. - Aiempina vuosina painoimme töitä moninkertaisesti kokonaistyöajan tuntien verran, mutta silloin olimme nuoria. Nyt lehtorikunnan enemmistö alkaa olla viisissäkymmenissä eikä yksinkertaisesti enää jaksa samaa tahtia, hän sanoo.

Täytyy ammentaa itselleen, jotta on
mistä antaa opiskelijoille

Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen perusopetus selvisi Vienolan näkemyksen mukaan lamasta mallikkaasti juuri hyvien opettajien ansiosta. Henkilökunnan vaihtuvuus on ollut vähäistä, ja työntekijöillä on riittänyt intoa itsensä kouluttamiseen. Lehtorin täytyy vetreänä ja vireänä pysyäkseen tankata aika ajoin itseensä jotain uutta, hän pohtii. Jatkuvan uusien asioiden opiskelun hän näkee yhtenä osana yliopistolehtorien luovuutta. Vienola itse on opiskellut työnsä ohessa mm. perheterapeutiksi ja pitänyt takavuosina jopa pientä praktiikkaa muun työn ohella.

Vienolan harrastuksekseen kutsuma tutkimustyö jää sekin kokonaistyöajan ulkopuolella tehtäväksi. Tutkimusprojektit pitävät yllä lehtorin ja tutkijan tuntumaa kentän arkeen ja antavat kaivattuja uusia eväitä myös opetukseen. Vienolan viimeisimpiä tutkimusaiheita ovat ympäristökasvatuksen sekä kodin ja päiväkodin välisen yhteistyön tutkimus.

Kuluvan kevään töihin kuuluu neljä vuotta kestäneen suomalais-virolaisen ympäristökasvatusprojektin saattaminen kirjoihin ja kansiin. Ensimmäinen käsikirjoitus on jo valmis, enää täytyy nipistää jostain aikaa lopullisen muodon hiomiseen. Tavoitteena on saada urakka loppuun toukokuussa, jotta kesän voisi ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen pyhittää kokonaan vain olemiselle. - Kännykkää ei ole, eikä tule. Saavat arvailla, missä olen, myhäilee Vienola.

Teksti ja kuvat: Minna Surakka

(painetun lehden s. 5-7)