Miksi palkkojamme
kannattaa korottaa

Kysyttäessä keneltä tahansa, eikö juuri hänen palkkaansa pitäisi korottaa, saadaan varmaan myönteinen vastaus. Mutta läheskään kaikki eivät pysty antamaan vastaukselleen kunnon perusteluja. Itse asiassa todella hyvät perustelut voi esittää vain harva joukko. Yksi niistä on yliopistojen opettajakunta, professorit ja lehtorit eturivissä.

Yliopistoissa annetaan tämän maan korkeatasoisinta opetusta. Se perustuu tiedeyliopistoissa tieteen ja taideyliopistoissa taiteen alan universaalisesti tunnustettuihin taidonnäytteisiin. Tieteessä on kyse kirjoista tai tieteenalan aikakauslehdistä, taiteessa taas konserteista ja näyttelyistä. Tieteen- ja taiteenharjoittajat panevat niissä osaamisensa julkisesti näytteille ja arvioitavaksi. Oikeastaan nykyisin jo lähes kaikkia julkaisupäätöksiä on edeltänyt tiukka referee-karsinta, jossa paljosta julkaistavaksi tarjotusta seulotaan erikseen ja julkaistaan vain ne, joissa on riittävästi ansioita julkipanoon. Tällöin monet sinänsä moitteettomat työt jäävät sivuun, koska ne eivät kuulu parhaimmistoon.

Yliopistoissa annettavan opetuksen tunnusmerkkinä on, että se perustuu ko. tieteenalan uusimpiin tutkimustuloksiin. Ei olekaan ihme, että professorinvirkaan valitulla henkilöllä on usein kansainvälisen arviointijoukon mielestä pisin ja sisällöltään laadukkain julkaisuluettelo. Se antaa tilaisuuden kehittää alalle mahdollisimman korkealaatuisia oppikursseja ja siten siirtää saavutettu huippuosaaminen seuraavallekin sukupolvelle. Lehtorinvirkaan valittaessa taas kiinnitetään tieteellisen pätevyyden ohella erityistä huomiota osoitettuun hyvään opetustaitoon, sillä lehtorit kuitenkin vastaavat valtaosasta yliopistojen vakinaisten opettajien antamasta opetuksesta. Olipa osaamisen painopiste sitten tutkimuksessa tai opetuksessa, vaadittavien näyttöjen tulee olla mahdollisimman korkealaatuisia.

Yliopistonopettajaksi ei tulla "pystymetsästä". Takana on vuosien, jopa vuosikymmenien selkeät ja dokumentoidut näytöt alan parhaasta osaamisesta tässä maassa. Sen tulisi myös johtaa maan parhaaseen palkkaustasoon näissä tehtävissä, joiden merkitys maamme selviämiselle kansainvälisessä kilpailussa on selvä: Suomi menestyy osaamisellaan. Palkkauksessa professorit, joiden palkkausta koskevaa kyselytutkimusta selvitettiin Acatiimin viime numerossa, yltävät kuitenkin alimmillaan hyvin koulutetun kansanosan mediaanipalkkaan ja ylimmillään tuskin edes keskitason yritysten johtoportaan palkkatasoon. Tällainen meno jatkuessaan johtaa aikanaan siihen, että koulutuksen läpikäynyt kyvykkäin aines, joka haluaa vaativimpiin tehtäviin mutta myös sen mukaisen palkkauksen, ei olisikaan enää kiinnostunut yliopistourasta. Oma merkityksensä on silläkin, että varsinaisen professorin palkkaus on vielä tällä hetkellä ylöspäin melko joustamaton, eikä se ainakaan helpota parhaiden voimien rekrytointia yliopistoihin.

Toisaalta on näkyvissä ilahduttavaakin kehitystä. Valtiotyönantajan omasta aloitteesta tehdyt VALPAS I ja II ratkaisut ovat oikean suuntaisia. Tilanteen korjaamiseksi tarvittaisiin kuitenkin kymmenkunta tällaista ratkaisua. Edelleen yliopistojen opetushallintoa koskevissa tarkentavissa virkaehtosopimusneuvotteluissa on kyetty sopimaan ns. Helsinki-sopimus, jonka keskeinen ominaisuus on kiinteiden palkkausluokkien korvaaminen haarukoinnilla ja johon lisäksi liittyy periaate haarukoiden yläpään aukaisemisesta tarvittaessa. Helsinki-sopimuksen laajentaminen muihinkin kuin Helsingin yliopistoon näyttääkin erittäin lupaavalta vaihtoehdolta, kunhan sen käyttöönottoon liittyvät alkuhankaluudet ensin saadaan selvitetyksi.

Yliopistonopettajan työn vaativuuden arviointi ja sen mukainen palkan asetanta on siis sekä helppoa että hyvin perusteltavissa, kunhan opettajille käytetään omaa palkkausjärjestelmäänsä.

Suhde muiden alojen palkkaukseen tulee etsiä yliopistolaitoksen merkityksen kautta. Se taas on maallemme, kuten sanottu, ykkösluokkaa.

Vesa Kulmala
puheenjohtaja
Yliopistonlehtorien liitto

(painetun lehden s. 3)