• pääsivu
  • sisällys
  •  

    KESKUSTELUA
    Leena Kartio

    Hyväksytyn gradun
    epäselvyyksiin puuttumisesta


    Professori Pekka Pihlanto on Acatiimin viime numerossa (1/2002) julkaistussa kolumnissaan puuttunut keskusteluun Jari Vilénin pro gradu -työn herättämistä kysymyksistä. Yhdyn hänen käsitykseensä, ettei opiskelijalla voi olla vastuuta gradun sellaisista myöhemmin esiin nostetuista puutteista, joista tarkastajat ovat työtä tarkastaessaan olleet selvillä. Eri tavoin voi olla aihetta arvioida tilannetta siinä tapauksessa, että opiskelija on tahallaan harhauttanut tarkastajia, jotka ovat vaadittavalla huolella suorittaneet tarkastuksen. Pihlanto jättää kuitenkin avoimeksi kysymyksen siitä, " miten kauan jälkikäteen graduun mahdollisesti liittyviä epäselvyyksiä on mahdollista penkoa", jonka hän myöntää jääneen itselleen epäselväksi.

    Kysymys onkin tärkeyteensä nähden saanut julkisuudessa yllättävän vähän huomiota osakseen. Ei ihme, että päivälehtikirjoituksissa on jopa esitetty hämmentyneitä arveluita siitä, voisiko akateeminen tutkinto vuosien kuluttua käydä mitättömäksi vain siksi, että sen jonkin yksittäisen tentin vastauksesta myöhemmin löydettäisiin virhe, jonka aikanaan olisi pitänyt johtaa tentin hylkäämiseen.

    Tämä ei tietenkään ole mahdollista. Opiskelija voi pyytää opintosuorituksen oikaisemista arvostelun suorittaneelta opettajalta 14 päivän kuluessa. Syventävien opintojen tutkielman (gradun) arvostelusta hän voi samassa ajassa pyytää kirjallista oikaisua yleensä siltä hallintoelimeltä, joka päättää tutkielman hyväksymisestä. Jos hän on tyytymätön oikaisupyyntönsä johdosta tehtyyn päätökseen, hän voi saattaa asian niin ikään 14 päivän kuluessa yliopistoasetuksessa säädetyn tutkintalautakunnan käsiteltäväksi. Tähän päätökseen ei yliopistolain mukaan saa hakea muutosta, vaan tutkintolautakunnan päätös tulee lainvoimaiseksi. Opintosuoritusta koskeva hyväksymispäätös tulee lainvoimaiseksi myös, jos oikaisua ei lainkaan haeta, eikä tällaista päätöstä myöskään tiedekunnassa tai yliopiston muussa elimessä voida myöhemmin lähteä muuttamalla tai purkamalla horjuttamaan. Hallintomenettelylaissa tunnetaan tosin myös sinänsä joustava asiavirheen korjaamista koskeva menettely, mutta sen käyttäminen ei ole mahdollista ilman asianosaisen suostumusta.

    Vilénin pro gradu -työ on hyväksytty lainvoimaiseksi tulleella hallintopäätöksellä 4.4.1989 Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekuntaneuvostossa. Gradun uudelleen arviointi tiedekuntaneuvostossa ei olisi ollut mahdollista ilman aikaisemman päätöksen purkamista. Lainvoimainen hallintopäätös on purettavissa vain korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä ja vain, jos hallintolainkäyttölaissa säädetyt purkamisen edellytykset täyttyvät. Purku on ylimääräinen muutoksenhakukeino, joka on erityistilanteissa käytettävissä. Asiassa on tullut tapahtua menettelyvirhe, päätöksen on tullut perustua erehdykseen tai ilmeisesti väärään lain soveltamiseen tai asiaan on tullut uutta selvitystä, jota hakija ei ole voinut aikaisemmin esittää. Kaikissa tapauksissa vaaditaan, että purun tueksi esitetyt seikat olisivat voineet olennaisesti vaikuttaa päätökseen.

    Viiden vuoden määräajan kuluttua päätös voidaan purkaa ainoastaan erityisen painavista syistä. Oulun yliopiston Vilénin pro gradu -työtä koskeneessa, 2.1.2002 päivätyssä selvityksessä ei näitä syitä - mielestäni perustellusti - ole katsottu olevan olemassa. Selvityksessä on todettu, että Vilénin työhön sisältyneet "lainaukset" ja niiden laajuus ovat olleet tai niiden olisi ainakin pitänyt olla tarkastajien tiedossa jo aikanaan heidän suorittaessaan tarkastusta toiminnan edellyttämää huolellisuutta noudattaen ja vastaavasti tiedekuntaneuvoston olisi tullut käytettävissään olleen selvityksen perusteella havaita puutteellisuudet. Päätöksen purkamista ja asian uudelleen käsittelyä ei ole pidetty mahdollisena.

    Viranomaisen lainvoiman saaneen päätöksen purkukynnys on melkoisen korkea. Ajan kuluminen nostaa sitä olennaisesti. Hyvänä esimerkkinä käy professori Carl Öhmanin Helsingin yliopistossa vuonna 1959 tehdyn lisensiaatintyön hyväksymispäätös, jonka jälkeen Öhmanille oli myönnetty filosofian lisensiaatin arvo. Yliopiston rehtorin vuonna 1996 asettaman asiantuntijaryhmän tutkimuseettinen arviointi osoitti epäilyn lisensiaatintyöhön liittyvästä tieteellisestä epärehellisyydestä aiheelliseksi. Yliopisto kuitenkin katsoi, ettei purkuhakemuksen tekemiseen korkeimmalle hallinto-oikeudelle tai muihinkaan oikeudellisiin jatkotoimiin ollut erityisen painavia syitä, koska työn valmistumisesta oli kulunut jo noin neljäkymmentä vuotta, professori Öhman ei ollut tänä aikana työskennellyt tieteellisen tutkimuksen parissa ja työn tutkimuseettiset virheet oli nyttemmin selvitetty.

    Tapaus osoittaa, että esimerkiksi tutkimuseettisten normien rikkomisen vuoksi hyvinkin vanhan opintosuorituksen virheitä voidaan kyllä lähteä selvittämään, mutta työn hyväksymispäätöksen purkaminen ei käytännössä juuri tule kysymykseen. Korkeimmasta hallinto-oikeudesta saamani tiedon mukaan siellä ei ylipäätään viimeksi kuluneina vuosikymmeninä ole ollut vireillä ainuttakaan yliopistollisen opintosuorituksen hyväksymispäätöksen purkamista koskevaa asiaa.

    Oikeusjärjestys pyrkii suojaamaan luottamusta vallitseviin olosuhteisiin. Pitkään jatkuneen olotilan rikkominen on vaikeaa jo näytön vaikeutumisen vuoksi. Status quon murtumisella on useita kielteisiä vaikutuksia. Siksi lakiin sisältyy säännöksiä vanhentumisesta ja muutoksenhakukeinojen käytön katkaisevista määräajoista kaikilla oikeudenaloilla. Myös yliopistollisten opintosuoritusten pysyvyyden riittävän hyvä turvaaminen ajan kulumisen vuoksi on yleisistä syistä tärkeää. Siksi on myös parasta, että opintosuorituksia koskevien päätösten oikeellisuudesta huolehditaan mahdollisimman hyvin jo alunperin.

    Kirjoittaja on Turun yliopiston kansleri. Hän on toiminut siviilioikeuden professorina Turun yliopistossa vuosina 1978 -2000.

    (painetun lehden s. 26-27)