Oi suuri ja mahtava virtuaali!

Suomella on strategia. Strategian lähtökohtana on visio, jonka mukaan:

Vuoteen 2004 mennessä Suomi on maailman kärkimaiden joukossa oleva osaamis- ja vuorovaikutusyhteiskunta. Menestys perustuu kansalaisten tasa-arvoiseen mahdollisuuteen opiskella ja kehittää omaa osaamistaan sekä käyttää laajasti tietovarantoja ja koulutuspalveluja. Tasokas, eettisesti ja taloudellisesti kestävä verkostopohjaisen opetuksen ja tutkimuksen toimintatapa on vakiintunut. (Koulutuksen ja tutkimuksen tietostrategia 2000-2004)

Yliopistokoulutuksen osalta tätä osaamista jaetaan ja lisätään ja vuorovaikutusta harjoitetaan virtuaalisesti, verkon välityksellä. Verkkopohjaiset ns. uudet oppimisympäristöt ovat jo pitkään tehneet tuloaan ja monet ovat ne konsultit ja ohjelmistofirmat, jotka ovat rahoiksi näillä lupauksilla lyöneet. Sillä kukapa uskaltaisi jäädä kehityksen kelkasta, päättää olla ottamatta käyttöön huomenna vanhentuvaa tekniikkaa, olla hukkaamatta henkilöstön aikaa koulutukseen, joka on vanhentunut jo seuraavana vuonna, sanalla sanoen, tuhlata aikaa ja rahaa ennen kuin edes ymmärretään mitä ja milloin haluttaisiin tehdä? Ei ainakaan kukaan edistyksellinen päättävässä asemassa oleva, jonka etuoikeutena on vielä säilyttää ymmärtämättömyys ruohonjuuritason toiminnoista, kuten vaikkapa päivittäisestä opetuksesta tai sen suunnittelusta. Siispä tervetuloa, virtuaaliyliopisto!

Virtuaaliyliopistorahoitus on pois
muulta korkeakoulutukselta

Suomen virtuaaliyliopiston rahoitus on pois muulta korkeakoulutukselta. Opiskelijamäärät kasvavat samalla kun henkilökuntaa de facto supistetaan. Rahaa ei ole siellä missä sitä tarvittaisiin ja sitä on siellä missä vain muutamat sitä käyttävät. Opetusministeriön tapa ohjata yliopistojen toimintaa tuo väistämättä mieleen muutamia esimerkkejä viime vuosituhannen suunnitelmatalouksista, joissa tehtiin viisivuotissuunnitelmia piittaamatta lainkaan siitä, mitä mieltä tuotantoyksiköt olivat niille asetetuista tavoitteista. Tämä kaikki on saatu aikaan yksinkertaisesti jakamalla yliopistojen rahaa niin, että perustoimintojen rahoitusta ohjataan puuhasteluun mitä hauskimpien hankkeiden parissa. No, kuluuhan sitä aikaa, rahaa ja joillakin varmasti tupakkiakin niissä hommissa, mutta varsinaista opetusta on toistaiseksi saatu aikaan varsin vähän.

Mitä tulee tapahtumaan virtuaaliyliopistohankkeille ja sitä kautta koko yliopisto-opetukselle siinä vaiheessa, kun nokialainen talouden kasvu lopulta taittuu? Ilman taloustieteellistäkin asiantuntemusta voi sanoa, että paremmaksi yliopistojen taloudellinen tilanne siitä tuskin muuttuu.

Mikä virtuaaliyliopistossa on sitten niin mahtavaa? Uusi oppimiskäsitys, avoimuus, jaettu oppiminen, jaettu asiantuntijuus - kaikki nämä ja monet muut termit ovat panneet monen pään pyörälle. Ihminen ei kuitenkaan ole ottanut mitään ratkaisevaa harppausta evoluutiossa, eivätkä oppimiskäsityskeskustelussa taas kerran kierrätettävät vanhat ideat muuksi muutu vain termejä modifioimalla. Oppiminen ja opettaminen ovat edelleenkin kovaa työtä edellyttävää vuorovaikutusta.

Yritysmaailma ja kaupallisuus
e-oppimisdiskurssin takana

Monomaaniseen suomalaiseen keskustelukulttuuriin kuuluu se, että yksi asia tai termi hallitsee tietyn alan keskustelua. Nyt asiaan kuin asiaan liitetään pieni e-kirjain ja sillä kuvitellaan saavutetun jotakin uutta. E-oppiminen ja koulutusteollisuus ovat jo jonkin aikaa dominoineet keskustelua. Yliopistojen ja erityisesti yliopistojen tutkimus- ja opetustyötä tekevien tulisi kuitenkin muistaa, että tätä diskurssia ajaa ennen kaikkea yritysmaailma, joka pyrkii rahastamaan koulutussektoria parhaansa mukaan. Aikaisemmin se on ollut ilmaisen koulutuksen antavassa Suomessa vaikeaa, mutta e-oppimisajattelu silottaa tietä kaiken koulutuksen kaupallistamiselle.

Idealistiset ajatukset tasa-arvoisista kansalaisista informaatioyhteiskunnassa toteutuvat kyllä suurimmissa kasvukeskuksissa ja yliopistojen kampusverkkojen käyttäjien keskuudessa. Eli ne, joilla jo on pääsy tietoverkkoihin, tulevat olemaan tasa-arvoisempia kuin toiset. Verkkoyhteyksiä kun ei kannata periferioihin rakentaa, eivätkä yhteiskunnasta ja sen rakentamilta tiedon valtateiltä syrjäytyneet näitä palveluja olisi edes käyttämässä. Rahan kielellä sanoen, ostovoima ja markkinat eivät jakaudu tasa-arvoisuuden aatteen perusteella.

Viime aikojen yliopisto-opetuksen tasosta käytyä keskustelua on hallinnut tuttu syyttämisen ja puolustamisen vuoropuhelu. Mielipiteiden vaihto sinällänsä on tervetullut asia, mutta se ei muuta yliopistoille budjetissa suunnattua rahoitusta. Ilman lisäresurssointia yliopisto-opetus ajetaan entistä suurempiin vaikeuksiin. Kysymys on poliittisista ongelmista, ei opetuksen laadun ongelmista.

Leo Pekkala
KT, mediakasvatuksen yliassistentti,
Lapin yliopisto

(painetun lehden sivuilla 21-22)