- Pitääkö opettajan olla lavatähti ja tuleeko jokaisen tunnin tuottaa katharsis ennen kuin kurssiarvioinnista voisi saada parhaan mahdollisen arvosanan, kysyy oheisessa kirjoituksessa Leena-Maija Åberg-Reinke.

Sanottakoon se suoraan: selkäni köyristyy ja niskakarvani nousevat pystyyn joka kerta kun silmiini osuu kurssiarviointilomake.

Ei, en minä arviointia vastusta. Se on olennainen osa nykyaikaista akateemista opetusta. Valitettavasti arviointi on kuitenkin liian usein joutunut hakoteille. Parhaimmillaan se on toisaalta väline, jolla opiskelija voi kartoittaa omaa oppimistaan, toisaalta opettajalle oivallinen kanava saada vinkkejä siitä, miten hän voisi kehittää omaa opetustaan.

Vaan millainen onkaan se tavallinen todellisuus?

Useimmista näkemistäni arviointilomakkeista - ja niitä on herra nähköön monta - puuttuvat tyystin kysymykset, jotka koskisivat opiskelijan näkemyksiä omasta oppimisestaan. Jos hänen omasta työpanoksestaan ylipäätään tiedustellaan mitään, pyydetään häntä ehkä ilmoittamaan fyysinen läsnäolonsa prosentteina kurssin koko kestosta. Sitä enemmän lomakkeista löytyy ns. opetukseen liittyviä kysymyksiä, mutta erittäin usein ne kohdistetaan suoraan opettajaan ja jopa tavalla, joka kyseenalaistaa niin opettajan älykkyyden kuin hänen kykynsä toimia opettajan tehtävissä. Vai mitä sanotte seuraavista esimerkeistä:

- Oliko opettaja valmistellut tuntinsa?

- Hallitsiko opettaja opetettavan asian?

- Käyttikö opettaja havaintovälineitä monipuolisesti?

- Esittikö opettaja asiansa ymmärrettävästi?

- Antoiko opettaja riittävästi palautetta?

- Oliko opettaja innostunut?

Vastausvaihtoehdoiksi tarjotaan yleensä viisiportaista asteikkoa, joka on suunnilleen seuraavanlainen: 5 hyvin 4 jonkin verran 3 en osaa sanoa 2 melko vähän 1 ei lainkaan.

Kysyä sopii, miten opiskelija voisi kyetä arvioimaan sitä työpanosta, jonka opettaja on kunkin tunnin eteen tehnyt, tai sitä, miten hyvin hän tieteenalansa hallitsee. Havaintovälineiden monipuolinen käyttö on suhteellinen asia; se ei ole myöskään itseisarvo, vaan kulloisenkin opetustilanteen luonteesta ja sisällöstä riippuva. Entä mitä tarkoitetaan asian ymmärrettävällä selittämisellä? Uusi, vaikea asia ei välttämättä avaudu yhdellä tai kahdellakaan oppitunnilla. Entä kuinka tarkkaan opiskelija itse on opetustilanteeseen paneutunut? Palautteen riittävyys on sekin kovin yksilöllinen tunne. Subjektiivisuuden huipentuma on kysymyksistä viimeinen. Mitä kukin tarkoittaa käsitteellä innostuneisuus? Pitääkö opettajan olla lavatähti ja jokaisen tunnin tuottaa katharsis ennen kuin opiskelija suostuu valitsemaan vaihtoehdon numero viisi?

Valitettavan usein tällaisia arviointeja käytetään lisäksi vallankäytön välineenä. Hallinto saattaa vaatia lomakkeet itselleen. Se on voinut suoraan kerätä opiskelijoilta palautetta ilman, että opettaja on edes saanut nähdä lomakkeita. Tavalla tai toisella epämukaviksi koetuista opettajista on jopa hankkiuduttu eroon vetoamalla yksittäisessä lomakkeessa esitettyyn mielipiteeseen.

Odotan innolla sitä päivää, jolloin kuvailemani tyyppiset arviointilomakkeet julistetaan julkisesti auttamattoman vanhanaikaisiksi ja informaatioarvoltaan tyhjiksi. Mitä sitten tilalle? Olen omassa opetuksessani ehtinyt muutaman kerran kokeilla toisaalta portfolion, toisaalta oppimispäiväkirjakoosteen teettämistä opiskelijoilla. Molemmissa opiskelijoiden päähuomion on tarkoitus kiinnittyä omaan oppimiseen sekä siihen, mitä yksilö itse on asian eteen tehnyt. Raportit ovat olleet opettajalle erittäin antoisaa luetta
vaa ja herättäneet paljon ajatuksia siitä, miten kehittää opetusta edelleen: tämäkö asia tarvitsee tarkemman ohjeistuksen, tuonko työmuodon he kokevat edesauttavan oppimista jne.. Tässä vain yksi esimerkki käyttökelpoisesta ideasta. Asiantuntijat tietävät tarjota lisää.

Leena-Maija Åberg-Reinke

Päätoiminen tuntiopettaja Leena-Maija Åberg-Reinke on toiminut pitkään HY:n tuntiopettajayhdistyksen puheenjohtajana, TTL:n opetustyöryhmän puheenjohtajana sekä tuntiopettajien luottamusmiehenä.

(painetun lehden sivuilla 14-15)