Entä jos palkittaisiin opetuksesta - ei pelkistä leimoista paperilla?

Tulosohjaus ei sinänsä ole hyvä eikä paha asia: se on yksi monista mahdollisista tavoista ohjata ja resursoida. Sen hyödyllisyyden ratkaisee viimekädessä toimivuus, joka riippuu enemmän toteutuksesta kuin järjestelmän perusfilosofiasta. Järjestelmän keskeisin kysymys on tuloksen käsite. Jos olemme päättäneet palkita tulosta, tulee meidän tietää mikä se on. Yliopistolaitoksen tapauksessa tulos on moniselitteinen asia ja sen mahdollisia mittareita on useita. Näillä mittareilla on erilaisia ohjausvaikutuksia, osa ilmeisiä ja osa sivutuotteita. Erityistä huolta ja varovaisuutta tuloksen mittarien valinta edellyttää siksi, että ollakseen hyvä, ohjausjärjestelmän pitäisi pysyä edes jotenkuten vakaana tuloskaudesta toiseen.

On helppoa unohtaa, että nimenomaan sitä mitä tilaa, myös saa. Valittu mittari voi kuvata jotain asiaa nyt, mutta kun mallilla on ohjattu toimintaa muutama vuosi ja tulosyksiköillä on ollut aikaa sopeutua tilanteeseen ja tehdä laskelmia siitä, mikä kannattaa, mitä tapahtuu?

Jos malli palkitsee vain nopeaa ja halvalla, saa nopeaa ja halvalla - laatua kysymättä. Jos malli palkitsee valmistuneiden alhaista keski-ikää, todennäköinen seuraus on sisäänottopisteytyksen muuttaminen suosimaan voimakkaasti kunkin vuoden abiturientteja. Jos malli mittaa tutkimustoimintaa sen työllistäminä henkilöinä, hankkiutuisin esimiehenä pikimmiten eroon siivoojista ja palkkaisin tutkimushygienia-assistentteja.

Sopeutetaanko toiminta rahanjakoon
vai päinvastoin?

Yliopistojen sisäistä keskustelua käydään "mallin maailmassa" ja vaarana on, että toiminnan todellisuus laitetaan sopeutumaan rahanjakoon, eikä päinvastoin. Mitä siitä, että alan X hyvään tutkintoon on luontevaa liittää alan Y opintoja, jos vain ala X saa pisteet maisterista?

Mallien puitteissa on vaikea kehittää toimintaa: jos jonkin tieteenalan opetus on perinteisesti massaluentoja ja kirjatenttejä, sen opetuksen kustannuskerroin määräytyy alhaiseksi. Voidaan päätyä tilanteeseen, jossa kyseisen tieteenalan opetusta on mahdoton kehittää, sillä uudet opetusmenetelmät saattaisivat tulla kalliimmaksi ja alkutilanteessa tehty malli on lukinnut arvion opetuksen kustannuksista tietylle lähtötasolle.

Sekä valtakunnallisella, että yliopistotasolla mallit ovat alttiita noidankehille. Jos tulosohjaaja ei reagoi nopeasti odotusten - tai tulosyksikön lupausten - osoittautuessa ylimitoitetuiksi, huonosti menestyvä yksikkö pärjää kohta huonommin.

Mittareita ja niiden kannustevaikutuksia pohdittaessa on helppoa unohtaa, että yliopisto- tai laajemmin korkeakoulukenttää ei pidä tarkastella vain erillisinä tulosyksiköinä. Yhteistyö on mahdollista, suotavaa ja rikastuttavaa. Niin kauan kun palkitaan vain sitä yliopistoa, joka myöntää opiskelijalle sen lopullisen mustetahran paperilla, on turha odottaa avointa yhteispeliä muissa yksiköissä tapahtuvien sivuaineopintojen järjestelyissä: ns. JOO-sopimukset kärsivät tästä puutteesta.

Yliopistot kilpalaulavat itsensä käheiksi

Tulosneuvottelut yliopistojen ja opetusministeriön välillä ovat erikoinen nollasummapeli, jossa rahoituskriisissä taistelevat yliopistot kilpailevat keskenään rahoituksesta tarjouskilpailussa opetusministeriöön päin. Tilanne ei ole kenenkään etujen mukainen. Jos yliopistot eivät pysty neuvottelemaan tavoitteista keskenään ennen neuvottelua ministeriön kanssa, ne kilpalaulavat äänensä käheiksi luvaten yhä enemmän tutkintoja yhä halvemmalla, voidakseen turvata itselleen edes jonkinlaisen rahoituksen. Kilpailuilmapiiri ei aina ole hyvä asia. Pitkällä tähtäimellä tutkintojen romahtava laatu tuskin riemastuttaa ministeriötäkään. Opiskelijat puolestaan kärsivät ylisuurista kursseista, henkilökohtaisen ohjauksen puutteesta, niukoista kurssikohtaisista resursseista ja jopa tilanahtaudesta.

Rahoituksen nykyisessä ohjauksessa kavahdetaan korvamerkintöjä ja yliopistoille annetaan rahaa kummemmin kertomatta mihin niiden pitää sitä käyttää. Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta, yliopistot ovat vapaita priorisoimaan toimintojaan ja panostamaan nopeasti ja joustavasti haluamiinsa asioihin. Toisaalta, jos rahaa on vähän tämä tarkoittaa, että yliopistot ovat vapaita päättämään vain mistä leikata. Tutkimuksestahan ei leikata, joten valitettavan usein maksumieheksi päätyy opetus. Opiskelijan näkökulmasta kohtuullisessa normiohjauksessa oli ja on selvät hyvät puolensa: ainakin jonkin verran rahaa varataan välttämättä opetukseen.

Yliopistorahoituksen kokonaisuuden kannalta korvamerkinnät edustavat tietenkin keskusjohtoisuutta ja kyseenalaistavat autonomiaa. Toisaalta, jos osa rahasta merkitään eri tarkoituksiin, rahan antajan on edes kerran budjettikaudessa mietittävä mitä mihinkin tarvitaan. En haikaile takaisin aikaa, jolloin eduskunta päätti kaikista yksityiskohdista yliopiston hevosen heinien budjettia myöten, mutta nykyisessä järjestelmässämme piilee älyllisesti helppo pakotie: On mahdollisuus olla ajattelematta seurauksia, vaikka annetaankin vuosi vuodelta vähemmän rahaa suhteessa tavoitteisiin.

Tavallinen tapa aloittaa uusi hanke yliopistossa on myöntää sille väliaikainen hankerahoitus. Tavallinen tapa jatkaa hanketta on kertoa yliopistolle, että hankkeen tulee jatkua ja lisätä alkuperäistä hankerahoitusta pienempi summa yliopiston budjettiin. Enemmän, vähemmällä.

Opetukseen pohjautuva malli
rohkaisisi yhteistyöhön

Entäpä jos rahanjaossa palkittaisiin annettua opetusta, eikä pelkästään leimoja paperilla? Opetukseen pohjautuva rahanjako rohkaisisi yhteistyöhön yksiköiden välillä ja välttäisi rahanjaon vääristymät esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa taloudellinen nousukausi imuroi valikoivasti tietyn alan opiskelijat töihin suoraan luennolta.

Tapoja toteuttaa tämä on useita. Ajatusleikkinä esitän, että tietty osa rahoituksesta sidotaan nykyiseen tapaan tutkintoihin ja toinen niin sanottuihin laskennallisiin tutkintoihin: opetettuihin opintoviikkoihin jaettuna tutkinnon koolla. Mahdollinen, mutta vaikutuksiltaan tutkimaton, muunnelma olisi sellainen, jossa laskennallinen tutkinto määriteltäisiinkin kyseisessä yliopistossa suoritetun, kyseisen alan, todellisen keskimääräisen suoritetun tutkinnon laajuuden mukaisesti. Keskimääräisen tutkinnon käyttäminen laskennallisen tutkinnon pohjana, tutkintovaatimusten mukaisen tutkinnon asemasta, estäisi opintoviikkopohjaisen rahanjaon perusongelman, opintoviikkojen polkumyynnin. Jos yksikkö erehtyisi antamaan opintoviikkoja liian helposti, keskimääräinen suoritettu tutkinto paisuisi ja rima kohoaisi sitä mukaa.

Toinen parannusehdotukseni tulosohjauk seen ei oikeastaan ole suoraa tulosohjausta. Haluan lisää järjenkäyttöä mekaanisten mallien ohi. Lisää rahaa kehittämistoimiin ja uusiin ohjelmiin, kausiluontoista rahaa, jonka tulee kokeilun onnistuttua siirtyä mallin perusteella jaettavaan osaan. Tällöin ne yksiköt, jotka järjestelmän alkuhetkillä opettivat huonosti ja halvalla, eivät ole tuomittuja jatkamaan huonosti ja halvalla.

Toivottaisin myös seuraavaan budjettiin pari korvamerkittyä rahasummaa lämpimästi tervetulleiksi. Haluan ainakin nähdä siinä rahasumman, esimerkiksi 10 miljoonaa, omistettuna yliopisto-opettajien pedagogisten taitojen kehittämiselle. On myös aika kiinnittää huomiota opiskelijakirjastoihin: kurssikirjavalikoimat ovat pieniä ja jälkeenjääneitä ja kirjojen ostaminen on monelle opiskelijalle taloudellinen mahdottomuus. Opiskelijakirjastojen tilanne olisi jotenkuten korjattavissa toistaiseksi, mikäli niille löytyisi kohtuullinen kertaluontoinen panostus.

Näinäkin aikoina - tai ehkä jopa erityisesti näinä aikoina - yliopistojen on syytä muistaa, että toimintaa on mahdollista kehittää myös halvalla. Ohjaus maksaa toki työaikaa, mutta lisääntynyt panostus siihen näkyy valmistumisprosenteissa. Muutaman opetuksen kehittämiseen omistautuneen ihmisen palkkaaminen on halpaa ja saattaa maksaa itsensä takaisin jo päällekkäisyyksien poistamisessa, eikä palautejärjestelmienkään rakentaminen ole järin vaikeaa. Laatu ei aina vaadi rahaa ja vaikka vaatisikin, sijoitus on sen arvoinen: yliopistolaisina jo älyllisen rehellisyytemme tulisi velvoittaa meidät tavoittelemaan parasta mahdollista.

Yliopistojen kannattaa myös muistaa, että toimintaa ei ole aina pakko laajentaa ja laajentaa. Sitä seksikästä yksikköä ei ehkä olekaan tarpeen perustaa juuri omaan yliopistoon ja aloittavien opiskelijoiden määränkin voi yrittää pitää kurissa.

Kirjoittaja Esa Perkiö on Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja.

(painetun lehden sivulla 18-20)