Tampereen yliopiston rehtori Jorma Sipilä:

Tuskin on olemassa instituutiota, jolle pitkäjänteisyys olisi tärkeämpää kuin yliopistolle. Kysymys ei ole vain siitä, että minkä tahansa koulutuslaitoksen tähtäin on tulevaisuudessa. Ei myöskään siitä, että yliopisto on myös tutkimuslaitos ja että tutkimus on pitkäjänteistä toimintaa. Ei - kysymys on siitä suuresta historiallisesta oivalluksesta, jossa yliopisto ymmärrettiin vapaan tutkimuksen ja opetuksen keskukseksi. Yliopisto rakentaa tulevaisuutta parhaiten siten, että se tarkastelee maailmaa monista mahdollisista inhimillisistä näkökulmista sitoutumatta ajankohtaisiin intresseihin.

Maailmassa, jossa talouden ja politiikan toimintaperspektiivit yltävät aivan liian usein vain seuraavaan osavuosikatsaukseen tai mielipidekyselyyn, vallitsee suunnaton vajaus pitkäjänteisestä ajattelusta ja mielipiteen muodostuksesta. Organisaatioilta puuttuu pitkäjänteisyys, vaikka sen välttämättömyyden pitäisi olla itsestään selvää. Kotioloissa me kaikki haluamme, että lapsemme ja heidän lapsensa saavat elää sata seuraavaa vuotta vailla luonnonkatastrofien, sotien, puutteen ja ennenaikaisen kuoleman uhkaa. Silti voimme työpaikoilla päättää yksimielisesti jotain aivan muuta.

Vapaa ja kriittinen yliopisto täyttää sitä pitkäjänteisyyden vajausta, jonka muut instituutiot luovat. Näin yliopisto voi vaikuttaa tulevien päätöksentekijöiden orientaatioon, ainakin hiukan. Tulosohjaus taas on ilmeinen riski pitkäjänteisyyden näkökulmasta.

Yliopiston ja tulosohjauksen
periaatteellinen ristiriita

Tulosohjaus on keino suunnata toimijoita tuloksen tekemiseen. Huippuesimerkki selkeästä tulosohjauksesta on urheilukilpailun palkintojenjako: voittaja saa kultamitalin, kakkonen vain hopeaa. Urheilussa tulos on yleensä hyvin näkyvä ja sen mittaamistavasta ollaan yksimielisiä. Palkintoa ei saa hyvästä valmentautumisesta, vaan lopputuloksesta.

Yliopistojen tulosohjaus on paljon vaikeampaa. Yliopistolla on kolme keskeistä tehtävää: opetus, tutkimus ja palvelu. Näillä areenoilla eivät tulokset ole välittömiä eivätkä ilmiselviä. Mitään kansainvälistä yksimielisyyttä ei ole saavutettu siitä, mikä on yliopiston keskeisin tulos.

Minusta yliopiston tärkein tulos on alumni: tutkinnon suorittanut ihminen työssään ja koko elämässään. Mitä hän pystyy analysoimaan, ideoimaan, tekemään? Miten hän toimii osana erilaisia yhteisöjä? Miten hän pitää elämänsä koossa ja toimintakykynsä jatkuvana? Jos tulosohjaajat pystyisivät vastaamaan näihin kysymyksiin, jäisi vielä yksi: miten paljon nimenomaan opiskelu yliopistossa on häntä kehittänyt?

Käytännön tulosohjaus on sovitettu valtionhallinnon vuosirytmiin, se on budjettisuunnittelun väline. Se tarvitsee mittattavia ja vuosittain toistuvia tuloksia. Yliopistojen tulosohjaus kysyykin enimmäkseen helppoja ja vähemmän tärkeitä kysymyksiä.

Laatu ei kuulu tällaisiin kysymyksiin. Tulosohjaus arvioi laatua vain pientä tuloksellisuusrahaa jaettaessa, ja silloinkin katse kohdistuu marginaali-ilmiöihin eli huippuihin.

Kun nykyinen suomalainen tulosohjaus etsii perusteita rahan allokoinnille, se asettaa tutkintotavoitteita ja laskee saavutettuja tutkintomääriä: yliopistot hankkivat kolme markkaa neljästä tuottamalla tutkintoja. Samalla on yliopistokulttuuriin rakennettu voimakas motiivi madaltaa koulutuksen vaatimustasoa. Tänä vuonna valtio on lisäksi ottanut silmätikukseen brutto-opiskeluajat ja ryhtynyt jakamaan tuloksellisuusrahaa myös niiden perusteella. Ehkä tarkoittamattakin on suomalaisen tulosohjauksen ja siten koko yliopistopolitiikan keskeiseksi käytännön tavoitteeksi muodostunut näin tutkintojen tason alentaminen.

Mitä sanoisitte sellaisen koulun tasosta, jossa 100 % aloittaneista valmistuu määräajassa, riippumatta siitä paljonko he panostavat opiskeluun? Pitäisikö sellaisen koulun saada tuloksellisuuslisää? Eikö yliopiston pitänytkään testata, kenestä on pitkäjänteiseen, itsenäiseen työhön?

Maailmassa yliopiston maine on yhtä kuin sen taso. Korkeasta tasosta hyötyvät kaikki sidosryhmät. Hyvä yliopisto vetää opettajikseen menestyviä tutkijoita. Sen opiskelijat arvostavat opintojaan ja pitävät yllä korkeaa vaatimustasoa. Ympäristö hyötyy runsaasta ymmärryksestä ja osaamisesta. Kun yliopistomarkkinat kansainvälistyvät valtavalla vauhdilla, virtaavat maksavien ulkomaisten opiskelijoiden joukot erinomaisen yksipuolisesti hyviin yliopistoihin. Miksi kukaan tahtoisi madaltaa suomalaisten yliopistojen tasoa?

Mitä pitäisi tehdä?

Tulosohjaus sopii yliopistoonkin, oikeissa yhteyksissä. Erilaisten palkkio- ja kannustusrahojen muodossa tapahtunut tulosohjaus on ollut pääasiassa myönteistä. Esimerkiksi Suomen Akatemian rahoituksesta palkitseminen on korostanut tutkimuksen laatua, tukenut perustutkimusta ja lisäksi vielä korvannut yleiskustannuksia. Ongelmallisempia ovat sellaiset kannustusrahat, jotka epäoikeudenmukaisesti suosivat tietynlaista yliopistoa.

Nykyisen tulosohjauksen pääongelma on perusrahoituksen laskentakaava. Toimintamenojen pääosan jakaminen laskentakaavan perusteella on saanut suosiota näennäisen objektiivisuutensa vuoksi. Tällainen kaava ei voi kuitenkaan olla ikinä objektiivinen, vaan se peittää taakseen joukon valintoja.

Kaavan suurin heikkous on, että se on rakennettu niin yksipuolisesti tutkintojen varaan. Jos perusrahoitusta halutaan välttämättä jakaa jollakin laskentakaavalla, täytyy mukaan ottaa opiskelijoiden aloituspaikat ja opintoviikot. Monissa maissa näitä käytetäänkin jakoperusteina, sillä ne keventävät motiivia alentaa tutkintojen tasoa. Aloituspaikat ja opintoviikot voisivat hyvin korvata nykyisen konservatiivisen palkka- ja vuokraelementin käyttämisen laskentakaavassa. Jos muita kalliimpia yliopistoja pitää vielä sen lisäksi tukea, tehtäköön se päätöksin, jotka kaikki voivat tunnistaa.

Tulosohjauksen pitäisi periaatteessa pyrkiä arvioimaan yliopistojen toiminnan yhteiskunnallinen merkitys koko laajuudessaan. Tutkimustoiminnan merkityksen tunnistamisessa ollaan itse asiassa aika pitkällä. Ehkä luonnontieteissä voitaisiin jo nyt jakaa rahat tutkijakoulutukseen yliopistoissa harjoitetun tutkimuksen tason ja volyymin nojalla. Humanistisista ja yhteiskuntatieteistä puuttuu kuitenkin oleellisia kansallisia tietokantoja.

Perustutkintoja koskeva tulosohjaus on vaikeampaa. Yksi luonteva vaihtoehto olisi ottaa huomioon opiskelijoiden omien valintojen suuntautuminen. Miksi emme laajentaisi eri koulutusalojen opetusta siellä, missä opiskelijat haluavat opiskella? Joka tapauksessa perustutkinto-opetuksen voimavarojen tulee olla vakaat, jos ei sovita muutoksista toiminnan laajuudessa.

Tulosneuvottelujen asialista saisi keskittyä tärkeimpiin asioihin. Neuvotteluissa pitäisi sopia nimenomaan toiminnan muutoksista ja uusista avauksista, valvoa toiminnan tasoa ja löytää yhdessä keinot ratkaista havaittuja ongelmia.

Lopuksi: Kun julkishallintoa yritetään saada kurinalaiseksi ja tehokkaaksi, sivuutetaan helposti julkisten organisaatioiden moninaisuus. Yliopistojen onnistunut tulosohjaus edellyttää, että sekä rahoittaja että yliopistot itse miettivät huolella, mikä yliopisto oikeastaan on. Oikopolun päässä saattaa siintää piparkakkutalo, mutta mitä sieltä löytyykään...

(painetun lehden sivuilla 11-12)