Meemilaakson tarinoita:
meemiteoria vähättelee ihmisen roolia
Meemit ovat nousseet meillä huomion kohteiksi Susan Blackmoren
teoksen The Meme Machine suomennoksen Meemit - kulttuurigeenit
ansiosta. Meemeiksi kutsutaan kaikkia asioita, joita siirretään
ihmiseltä toiselle jäljittelyn avulla. Näitä
ovat esimerkiksi kielen sanat, kertomukset, teoriat, taidot, tavat,
laulut ja pelit, joita ihmiset omaksuvat toisiltaan jäljittelemällä.
Meemien sanotaan sijaitsevan aivoissa, mutta niitä voidaan
tallentaa mm. paperille, filmille ja tietokoneen muistiin. Kysymyksessä
on tietysti vain ajattelua ja sen tuotoksia - tajunnan merkityksiä
- kuvaava metafora, jonka esikuvana on pidetty geeniä.
Kiinnittäessään huomiota asioiden oppimiseen jäljittelemällä
meemi-idea tarjoaa kuvausmallin erilaisten muoti-ilmiöiden
ja villitystenkin leviämiselle. Sen haittapuoliin voidaan
lukea ihmisen ajattelun mekanisoiminen äärimmilleen
ja vapaan tahdon vähättely. Meemeistä tehdään
elolliselta vaikuttavia olioita, joilla on oma tahto ja omat pyrkimykset.
Tuntuukin aika erikoiselta sanoa meemien taistelevan elintilasta
ja voittajameemien rakentavan ympärilleen yhteiskunnallisen
instituution, joka huolehtii niiden säilymisestä ja
leviämisestä. Blackmoren mukaan pysyvä minäkin
on harhaa ja ihmisen minuus vain meemien kamppailun näyttämö,
jota voittajameemit hallitsevat. Tämä "Meemilaakson
tarinoilta" vaikuttava metafora ei vastaa riittävästi
elämän tosiasioita.
Meemihän ei sikiä itsekseen, vaan siihen tarvitaan
aina yksilöiden päätöksiä: ihmiset ajattelevat
meemin sisällön, sanovat sen ääneen, elehtivät
tai kirjoittavat näkyviin. Jos emme kuitenkaan suostu ottamaan
kyseistä ideaa vastaan, meemi ei pääse sisään
tajuntaamme. Toisaalta pitämällä jonkin tiedon
vain itsellämme, estämme osaltamme sen edustaman meemin
leviämisen. Meillä on siten valinnan vapaus - ainakin
periaatteessa.
Ajallemme on tyypillistä kaikenlaisten ideoiden leviäminen
hyvin nopeasti ja kritiikittömästikin. Esimerkiksi kaupallinen
markkinointikoneisto on tehokkaasti viritetty tähän
tehtävään. Varsinkin nuoriso on usein otollista
riistaa hyödyttömille ja vahingollisillekin meemeille,
mutta kukaan ei liene näiltä mielen viruksilta täysin
turvassa. Tietysti jäljittely on useimmiten hyödyllisiä,
sillä huomattava osa oppimisesta perustuu muilta jäljittelemällä
hankittuun tietoon ja taitoon. Myös tutkijan voidaan sanoa
työssään mm. keräävän ja järjestelevän
uudelleen meemejä eli muilta matkittua tietoa. Kaikkien tutkijoiden
salainen toive lienee saada oman tutkimuksen tulos tai menetelmällinen
oivallus "voittajameemiksi" kyseisellä tieteenalalla.
Esimerkiksi emeritusprofessori Lauri Saxénin tuoreessa
muistelmakirjassaan Sammakkolääkäri mainitsema
"kaksoisgradienttihypoteesi" vuodelta 1955 lienee eräs
voittajameemi alallaan. Sitähän jäljitellään,
sillä Saxén mainitsee sen löytyvän edelleen
alan oppikirjoista eräänlaisena keskushermoston varhaiskehityksen
peruskaaviona.
Osa meemeistä on kuitenkin kiistatta turhia tai jopa haitallisia.
Ihmisillä olisikin syytä olla käytössään
ajattelun suodatin, jolla he seulovat tarpeettomat mielen virukset
pois. Yhä enenevässä määrin näyttäisi
kuitenkin olevan trenditietoisia jäljittelijöitä,
"sopuleja", jotka eivät kykene itsenäiseen
harkintaan valinnoissaan ainakaan kaikilla elämän alueilla.
Tästä huolimatta heilläkin on minuutensa tallella,
mutta he eivät vain näytä aina voivan tai haluavankaan
torjua turhien tai edes vahingollisten meemien voittokulkua tajunnassaan.
Tämän inhimillisen piirteen ja yleensäkin jäljittelyn
vaikutusten havainnollistamiseksi teoria meemeistä voi olla
hyväkin oivallus. Sen merkitystä ei kuitenkaan pidä
liioitella niin, että ihminen leimataan sen avulla vain omaa
tahtoa vailla olevaksi meemien kasvualustaksi.
Pekka Pihlanto
professori
Turun kauppakorkeakoulu
|
