Kirja-arviot
|
Tiedon näkyvyys Helsingin vaiheissa
Martti Häikiö:
Tiedon metropoli. Tutkimus, opetus ja tiedonvälitys Helsingin historiassa 1945-2010.
SKS 2015.
|
Helsingin nimeäminen metropoliksi
ei ole liioiteltua. Suomen pääkaupunki
paitsi ylittää miljoonan
asukkaan rajan, myös muutenkin
ulottaa vaikutuksensa yli rajojen
niin aineellisesti kuin henkisestikin.
Onhan Helsingin yliopistollakin
toimipisteitä eri puolilla Suomea,
kuten pääkaupungin työssäkäyntialueeseen
kuuluvassa Lahdessa,
toteaa professori Martti Häikiö
massiivisessa opuksessaan, joka
kartoittaa tiedon metropolin historiaa
ja sen lukuisia käännekohtia.
Häikiö aloittaa kartoituksensa
vuodesta 1945. Aikakausi on kiintoisa
erityisesti sen vuoksi, että
silloin alkoi meidän päiviimme asti
jatkunut poliittinen kulttuuritaistelu,
joka ulotti vaikutuksensa tieteen
korkeimpiin sfääreihin asti.
Tiede ei siis ole irti käytännön
elämästä. Tiedettä tehdään yhteiskunnassa,
ja aatteelliset arvot ja
poliittiset päämäärät määrittävät ja
rajaavat enemmän tai vähemmän
sitä, miten ja miksi tutkimusta
tehdään ja millaisiksi tutkimusinstituutiot
rakennetaan.
Sodan jälkeen vasemmisto oli
vahvoilla. Vaikka yliopisto oli vielä
kuin valtio valtiossa, poliittinen
johto painosti rehtori ja matemaatikko
Rolf Nevanlinnan eroamaan.
Yliopistojen itsehallintoa puolustanut
sodan aikainen pääministeri
Edwin Linkomies tuomittiin vankilaan
sotaan syyllisenä. Sosialismi
ja yhtenäiskoulun ajaminen nivoutuivat
toisiinsa ja koulukirjoja alettiin
sensuroida kovalla kädellä.
Vasemmistolaisuus hallitsi niin
yliopistoja kuin koulujakin 60-luvun
puolesta välistä 80-luvun
puoleen väliin. Valtio pyrki ohjaamaan
kaikkea jopa virsiluetteloita
ja koululaisten voimisteluliikkeitä
myöten. Peruskoulu edusti tasaarvon
ihannetta ja yksityisten lukioiden
ja kansakoulun rinnakkaisjärjestelmä
sai väistyä sen tieltä.
Yliopistoja valtiollistettiin ja ne
yhdenmukaistettiin valtion tilivirastoiksi.
Vasemmistolainen elitismin
kammo kärjistyi siinä, kun
tieteen parhaimmistosta koostuva
Suomen Akatemia lakkautettiin
Urho Kekkosen toimesta.
80-luvulla tuulet kääntyivät ja
päätösvalta alkoi siirtyä kunnille ja
kouluille. Ajan muuttuneen poliittisen
ja yhteiskunnallisen ajattelun
lisäksi tietotekniikka näytteli
muutoksessa merkittävää roolia
- tietotekniikka muutti opetusta
avoimemmaksi ja vuorovaikutteisemmaksi.
Tietotekniikan kehittyessä
tiede siirtyi myös verkkoon ja kansalliskirjasto
ja muut kirjastot digitalisoituivat.
Tietotekniikka myös
laajensi tiedon metropolin rajoja
kansainväliselle tasolle asti - Helsinki
ei ole enää erillinen Suomen
valtakeskus, vaan alati laajenevan
verkoston keskeinen solmukohta.
Yritykset alkoivat tehdä yhteistyötä
yliopistojen kanssa ja uusi
yliopistolaki palautti yliopistojen
autonomian ja ulotti sen taloudelliselle
tasolle asti. Tätä on nykyään
arvosteltu paljon. Häikiö korostaa
tekniikan ja talouden merkitystä
kehityksen vetureina, mutta
päästää myös kriitikkojen - niin
oikeistolaisten kuin vasemmistolaisten
- äänen kuuluville. Yhtenäiskoulujen
ja valtion yliopistojen
hyvä puoli oli tasa-arvoisuus ja
huono tasapäistäminen.
Muuten tietotekniikkaa ja
etenkin internettiä esitellessään
Häikiö ei onnistu sanomaan juuri
uutta paljon käsitellystä aiheesta.
Mutta tietotekniikan ja netin kytkeminen
historiaan tarjoaa siihen
laajemman näkökulman ja saa näkemään
jo arkiseksi muodostuneen
tekniikan ihmeen uudella tavalla.
Entä mihin yhteiskunta, koulut
ja yliopistot ovat tulevaisuudessa
menossa? Häikiö päättää kirjansa
toteamalla, että vaikka rajat ovat
kaatuneet ja muodot muuttuneet,
pysyvyyttäkin löytyy. Kouluopetus
on säilyttänyt keskeisen
merkityksensä ja sisältönsä, tiede
pyrkii edelleen totuuteen ja objektiivisuuteen.
Pekka Wahlstedt
|
Ensimmäisten naistohtoreiden erilainen elämä
Riitta Mäkinen & Marja Engman (toim.):
Naisten aika -Valkoinen varis ja muita oppineita naisia.
Gaudeamus, 2015.
|
Lydia Seseman (1845-1925) oli
ensimmäinen tohtoriksi väitellyt
suomalaisnainen. Hän puolusti
kemian alan väitöskirjaansa Zürichin
yliopistossa vuonna 1874.
Ulkomaiselle naiselle ei ollut
tutkijan uraa, Seseman vietti
toimetonta elämää tohtorin tutkintonsa
jälkeen. Myös muilla
häntä seuraavilla tohtorinaisilla oli
vaikeuksia saada oma tunnustettu
paikkansa suomalaisessa yliopistomaailmassa.
Ensimmäiset yliopistossa opiskelleet
ja tohtoreiksi valmistuneet
naiset olivat paitsi poikkeuksellisen
rohkeita, myös poikkeuksellisen
lahjakkaita. Heitä arvostettiin
usein ulkomailla enemmän kuin
kotimaassa.
Alma Söderhjelm (1870-1949)
kuului ensimmäisiin yliopistossa
opiskelleisiin naisiin ja jatkoi
opintojaan tohtoriksi. Hän kirjoitti
väitöskirjan ja sen jatko-osan Pariisissa
tekemänsä tutkimuksensa
pohjalta.
- Ranskan vallankumous oli
vieras aihe, ja väitöskirjasta ilmestyikin
täällä vain yksi arvostelu.
Sen sijaan Ranskassa, Englannissa
ja Saksassa tutkimus otettiin hyvin
vastaan, Alma Söderhjelmistä
tuli loppuiäkseen Ranskan vallankumouksen
ja 1700-luvun tutkija,
kertoo kirjan toinen toimittaja, FT
Marja Engman.
Söderhjelm ei päässyt professoriksi
omassa opinahjossaan
Helsingin yliopistossa. Sen sijaan
kauppaneuvoksetar Ellen
Dahlström lahjoitti varat, joiden
turvin Söderhjelmille perustettiin
ylimääräinen yleisen historian
professuuri yksityisessä Åbo Akademissa.
Näin Söderhjelmistä tuli
ensimmäinen naisprofessori, missä
virassa hän toimi 1928-1937.
- Alma vierasti akateemisen
maailman jäykkyyttä ja hierarkkisuutta,
ja hänen maailmansa oli
nuoruudesta lähtien teatterin ja
taiteen maailma, Engman kuvaa
monilahjakasta ensimmäistä naisprofessoria.
Akateemisuus ja yhteiskunnallinen
vaikuttaminen tarkoitti
tuon ajan naisille perheettömyyttä.
- Hän kasvoi aikana, joka sulki
intellektuaalisesti työskentelevät
naiset kotielämän onnesta, ja
hän pääsi liian myöhään luvattuun
maahan, jossa myrtti ja laakeri
eivät enää olleet joko tai, vaan
sekä että, filosofian tohtori Lydia
Wahlström toteaa ystävänsä Alma
Söderhjelmin elämänkohtalon.
Moni varhainen naistutkija ja
-taiteilija unohdettiin täydellisesti.
Kunniatohtori Tyyne Tuulio
(1892-1991) sai virallista tunnustusta
vasta korkealla iällä.
- Tuulion asema oli kuitenkin
ristiriitainen. Valtavan tuotannon,
saamansa huomion ja runsaiden
kunniamainintojen ja palkintojen
perusteella Tuulio kuuluu itsestään
selvästi suomalaisen sivistyneistön
ja oppineiden naisten
ydinjoukkoon, toteaa tiedetoimittaja
Riitta Oittinen, yksi kirjan
kirjoittajista.
- Arvostuksesta, näkyvyydestä
ja tuotannostaan huolimatta
Tuulio kuitenkin sijoittui akateemisen
kaanonin ulkopuolelle tai
korkeintaan sen reunalle. Akateemisen
menestyksen välttämätön
-vaikkei riittävä- ehtohan on
kapea-alainen erikoistuminen ja
opillisten etappien täyttäminen.
Tuulio rönsyili moneen suuntaan
ja käytti aikaansa tehtäviin, jotka
eivät liittyneet opillisen statuksen
pönkittämiseen.
Tuulio on luonnehtinut ikävuosiaan
70-80 vuoden välillä
kaikkein luomisvoimaisimmaksi.
Voisiko akateemisella maailmalla
olla jotain opittavaa
naisjäseniltään? Olisiko julkinen
anteeksipyyntö varhaisille naistohtoreille
olla paikallaan?
Tuula-Maria Ahonen
- Painetussa lehdessä sivu 44
|