1/16

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     

    Kirja-arviot

    Tiedon näkyvyys Helsingin vaiheissa

    Martti Häikiö:
    Tiedon metropoli. Tutkimus, opetus ja tiedonvälitys Helsingin historiassa 1945-2010.
    SKS 2015.

    Helsingin nimeäminen metropoliksi ei ole liioiteltua. Suomen pääkaupunki paitsi ylittää miljoonan asukkaan rajan, myös muutenkin ulottaa vaikutuksensa yli rajojen niin aineellisesti kuin henkisestikin. Onhan Helsingin yliopistollakin toimipisteitä eri puolilla Suomea, kuten pääkaupungin työssäkäyntialueeseen kuuluvassa Lahdessa, toteaa professori Martti Häikiö massiivisessa opuksessaan, joka kartoittaa tiedon metropolin historiaa ja sen lukuisia käännekohtia.

    Häikiö aloittaa kartoituksensa vuodesta 1945. Aikakausi on kiintoisa erityisesti sen vuoksi, että silloin alkoi meidän päiviimme asti jatkunut poliittinen kulttuuritaistelu, joka ulotti vaikutuksensa tieteen korkeimpiin sfääreihin asti.

    Tiede ei siis ole irti käytännön elämästä. Tiedettä tehdään yhteiskunnassa, ja aatteelliset arvot ja poliittiset päämäärät määrittävät ja rajaavat enemmän tai vähemmän sitä, miten ja miksi tutkimusta tehdään ja millaisiksi tutkimusinstituutiot rakennetaan.

    Sodan jälkeen vasemmisto oli vahvoilla. Vaikka yliopisto oli vielä kuin valtio valtiossa, poliittinen johto painosti rehtori ja matemaatikko Rolf Nevanlinnan eroamaan. Yliopistojen itsehallintoa puolustanut sodan aikainen pääministeri Edwin Linkomies tuomittiin vankilaan sotaan syyllisenä. Sosialismi ja yhtenäiskoulun ajaminen nivoutuivat toisiinsa ja koulukirjoja alettiin sensuroida kovalla kädellä.

    Vasemmistolaisuus hallitsi niin yliopistoja kuin koulujakin 60-luvun puolesta välistä 80-luvun puoleen väliin. Valtio pyrki ohjaamaan kaikkea jopa virsiluetteloita ja koululaisten voimisteluliikkeitä myöten. Peruskoulu edusti tasaarvon ihannetta ja yksityisten lukioiden ja kansakoulun rinnakkaisjärjestelmä sai väistyä sen tieltä.

    Yliopistoja valtiollistettiin ja ne yhdenmukaistettiin valtion tilivirastoiksi. Vasemmistolainen elitismin kammo kärjistyi siinä, kun tieteen parhaimmistosta koostuva Suomen Akatemia lakkautettiin Urho Kekkosen toimesta.

    80-luvulla tuulet kääntyivät ja päätösvalta alkoi siirtyä kunnille ja kouluille. Ajan muuttuneen poliittisen ja yhteiskunnallisen ajattelun lisäksi tietotekniikka näytteli muutoksessa merkittävää roolia - tietotekniikka muutti opetusta avoimemmaksi ja vuorovaikutteisemmaksi.

    Tietotekniikan kehittyessä tiede siirtyi myös verkkoon ja kansalliskirjasto ja muut kirjastot digitalisoituivat. Tietotekniikka myös laajensi tiedon metropolin rajoja kansainväliselle tasolle asti - Helsinki ei ole enää erillinen Suomen valtakeskus, vaan alati laajenevan verkoston keskeinen solmukohta.

    Yritykset alkoivat tehdä yhteistyötä yliopistojen kanssa ja uusi yliopistolaki palautti yliopistojen autonomian ja ulotti sen taloudelliselle tasolle asti. Tätä on nykyään arvosteltu paljon. Häikiö korostaa tekniikan ja talouden merkitystä kehityksen vetureina, mutta päästää myös kriitikkojen - niin oikeistolaisten kuin vasemmistolaisten - äänen kuuluville. Yhtenäiskoulujen ja valtion yliopistojen hyvä puoli oli tasa-arvoisuus ja huono tasapäistäminen.

    Muuten tietotekniikkaa ja etenkin internettiä esitellessään Häikiö ei onnistu sanomaan juuri uutta paljon käsitellystä aiheesta. Mutta tietotekniikan ja netin kytkeminen historiaan tarjoaa siihen laajemman näkökulman ja saa näkemään jo arkiseksi muodostuneen tekniikan ihmeen uudella tavalla. Entä mihin yhteiskunta, koulut ja yliopistot ovat tulevaisuudessa menossa? Häikiö päättää kirjansa toteamalla, että vaikka rajat ovat kaatuneet ja muodot muuttuneet, pysyvyyttäkin löytyy. Kouluopetus on säilyttänyt keskeisen merkityksensä ja sisältönsä, tiede pyrkii edelleen totuuteen ja objektiivisuuteen.

    Pekka Wahlstedt


    Ensimmäisten naistohtoreiden erilainen elämä

    Riitta Mäkinen & Marja Engman (toim.):
    Naisten aika -Valkoinen varis ja muita oppineita naisia.
    Gaudeamus, 2015.

    Lydia Seseman (1845-1925) oli ensimmäinen tohtoriksi väitellyt suomalaisnainen. Hän puolusti kemian alan väitöskirjaansa Zürichin yliopistossa vuonna 1874. Ulkomaiselle naiselle ei ollut tutkijan uraa, Seseman vietti toimetonta elämää tohtorin tutkintonsa jälkeen. Myös muilla häntä seuraavilla tohtorinaisilla oli vaikeuksia saada oma tunnustettu paikkansa suomalaisessa yliopistomaailmassa.

    Ensimmäiset yliopistossa opiskelleet ja tohtoreiksi valmistuneet naiset olivat paitsi poikkeuksellisen rohkeita, myös poikkeuksellisen lahjakkaita. Heitä arvostettiin usein ulkomailla enemmän kuin kotimaassa.

    Alma Söderhjelm (1870-1949) kuului ensimmäisiin yliopistossa opiskelleisiin naisiin ja jatkoi opintojaan tohtoriksi. Hän kirjoitti väitöskirjan ja sen jatko-osan Pariisissa tekemänsä tutkimuksensa pohjalta.

    - Ranskan vallankumous oli vieras aihe, ja väitöskirjasta ilmestyikin täällä vain yksi arvostelu. Sen sijaan Ranskassa, Englannissa ja Saksassa tutkimus otettiin hyvin vastaan, Alma Söderhjelmistä tuli loppuiäkseen Ranskan vallankumouksen ja 1700-luvun tutkija, kertoo kirjan toinen toimittaja, FT Marja Engman.

    Söderhjelm ei päässyt professoriksi omassa opinahjossaan Helsingin yliopistossa. Sen sijaan kauppaneuvoksetar Ellen Dahlström lahjoitti varat, joiden turvin Söderhjelmille perustettiin ylimääräinen yleisen historian professuuri yksityisessä Åbo Akademissa. Näin Söderhjelmistä tuli ensimmäinen naisprofessori, missä virassa hän toimi 1928-1937.

    - Alma vierasti akateemisen maailman jäykkyyttä ja hierarkkisuutta, ja hänen maailmansa oli nuoruudesta lähtien teatterin ja taiteen maailma, Engman kuvaa monilahjakasta ensimmäistä naisprofessoria.

    Akateemisuus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen tarkoitti tuon ajan naisille perheettömyyttä.

    - Hän kasvoi aikana, joka sulki intellektuaalisesti työskentelevät naiset kotielämän onnesta, ja hän pääsi liian myöhään luvattuun maahan, jossa myrtti ja laakeri eivät enää olleet joko tai, vaan sekä että, filosofian tohtori Lydia Wahlström toteaa ystävänsä Alma Söderhjelmin elämänkohtalon.

    Moni varhainen naistutkija ja -taiteilija unohdettiin täydellisesti.

    Kunniatohtori Tyyne Tuulio (1892-1991) sai virallista tunnustusta vasta korkealla iällä.

    - Tuulion asema oli kuitenkin ristiriitainen. Valtavan tuotannon, saamansa huomion ja runsaiden kunniamainintojen ja palkintojen perusteella Tuulio kuuluu itsestään selvästi suomalaisen sivistyneistön ja oppineiden naisten ydinjoukkoon, toteaa tiedetoimittaja Riitta Oittinen, yksi kirjan kirjoittajista.

    - Arvostuksesta, näkyvyydestä ja tuotannostaan huolimatta Tuulio kuitenkin sijoittui akateemisen kaanonin ulkopuolelle tai korkeintaan sen reunalle. Akateemisen menestyksen välttämätön -vaikkei riittävä- ehtohan on kapea-alainen erikoistuminen ja opillisten etappien täyttäminen. Tuulio rönsyili moneen suuntaan ja käytti aikaansa tehtäviin, jotka eivät liittyneet opillisen statuksen pönkittämiseen.

    Tuulio on luonnehtinut ikävuosiaan 70-80 vuoden välillä kaikkein luomisvoimaisimmaksi.

    Voisiko akateemisella maailmalla olla jotain opittavaa naisjäseniltään? Olisiko julkinen anteeksipyyntö varhaisille naistohtoreille olla paikallaan?

    Tuula-Maria Ahonen


    • Painetussa lehdessä sivu 44