1/16

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     

    Keskustelua

    Johtamisen ihanuus ja kurjuus

    Yliopistojen rakenteita uudistettiin yliopistolain voimaantulon yhteydessä. Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen niitä myllätään jälleen. Hallintoa virtaviivaistetaan, opetus ja tutkimus sopeutetaan niukkeneviin resursseihin, tutkintoja uudistetaan laaja-alaisemmiksi. Kaikki tämä vaatii onnistuakseen johtamista.

    Johtaminen on yliopistomaailmassa huonossa huudossa. Ylin johto saa työskentelystään henkilöstöltä karuimman palautteen. Tärkeämpää kuitenkin on, että omaan esimieheen yleensä luotetaan. Se on valtava voimavara, jonka varassa pärjätään.

    Johtamista tarvitaan, isossa ja pienessä. Esimerkiksi laaja-alaisen tutkinnon antaminen edellyttää kymmenien ja taas kymmenien opettajien panosta. Täysin anarkistisella mallilla, jossa jokainen huolehtii vain omista asioistaan, tuskin voidaan tavoitella laajemmin opetuksen ja tutkintojen hyvää laatua. Tarvitaan monen lähiesimiehen johtamista ja toimielimen toimintaa, jotta opetustoiminnassa kaikki sujuu sulavasti ja vältetään turha sähläily. Tarvitaan sopimista, tarvitaan yhteisiä sääntöjä, mutta tarvitaan myös sovitun mukaan elämistä.

    Tutkimustoiminnassakin hankkeen johtaja on muita selvemmin vastuussa koko hankkeesta, jolloin on luontevaa, että hänellä on sananvaltaa siihen, kuka tekee ja mitä. Aktiivinen rekrytointi ja hyvä henkilöstösuunnittelu edellyttävät, että joku kantaa vastuuta koko yliopistollisen yksikön tulevaisuudesta.

    Johtaminen ei oikein ymmärrettynä uhkaa opetuksen ja tutkimuksen vapautta, vaan käytännössä sanottu vapaus edellyttää toteutuakseen sitä, että johtaminen on kunnossa ja että puitteista huolehditaan. Yliopistodemokratia valvoo sitä, että johto ei liiaksi erkane tekijöistä.

    Tahtoisin muistuttaa siitä, että yliopistolaisen olisi hyvä pohtia yliopiston johtamisen ja päätöksenteon rakenteita. Aivan erityisesti tämä pätee esimiehiin ja johtajiin.

    Liian helposti ajattelemme, että johtosääntöjen ja työjärjestysten määrittämät rakenteet siinä riittävät. Laitoksen tai tiedekunnan johtamisen organisaatio on kuitenkin paljon pienipiirteisempi, ja siinä on myös päällekkäisyyksiä. Moni johtamisen ongelma nimittäin juontaa juurensa siitä, että vastuut eivät ole selvät.

    Kuka vastaa uuden tulokkaan perehdyttämisestä, ypj-esimies vai oppiaineen vastuuhenkilö? Opetus- ja tutkimushenkilöstö kuuluu yhtä aikaa sekä opetuksen että tutkimustoiminnan organisaatioon. Vaikka oppiaineen vastuuhenkilö koordinoikin oppiaineen opetustoimintaa, ei hän välttämättä johda oppiaineensa tutkimusta yhtä vähän kuin tutkimusryhmän johtaja johtaa ryhmänsä osallistumista opetustehtäviin. Kun jokainen, johtajat ja esimiehet mukaan lukien, ymmärtää omaan tehtäväänsä liittyvän vastuun, mutta myös antaa tilaa toisille, esimiestyöhön saadaan jäntevyyttä. Erityisen olennaista tämä on yliopiston kaltaisessa matriisiorganisaatiossa, jossa käytännössä jokainen toimija on yhtä useammassa roolissa.

    Organisaation luonteen oivaltaminen helpottaa sen kehittämistä samoin kuin erilaisten uusien tehtävien ja prosessien omaksumista. Vaikkapa paljon puhuttu varhaisen tuen malli edellyttää toimiakseen, että erityyppiset esimiehet pysähtyvät huomaamaan vastuunsa, kun joku työntekijä tarvitsee tukea. Monen vastuu johtaa helposti ei-kenenkään-vastuuseen.

    Puhe vallan keskittymisestä osuu minusta hiukan vikaan. Toimivan johdon valta ja vastuu ovat toki lisääntyneet ja kollegiaalisten toimielinten valta ja tehtävät vastaavasti heikentyneet, sitä ei voi kieltää. Vallansiirtoon ja vallan keskittymiseen liittyy kuitenkin uutta vallan hajautumista. Dekaani sen paremmin kuin laitosjohtaja ei voi puuttua joka asiaan, vaan on rakennettava hajautettuja, vuorovaikutukseen ja luottamukseen perustuvia johtamisjärjestelmiä, juuri siten kuin edellä kuvataan.

    Esimiestyö on hiukan kuin opetustoiminta: kirjavat käytännöt ja vastuiden epäselvyydet heikentävät kokonaisuuden laatua, vaikka jokainen sinänsä pyrkisi hyvään. Johdettu kokonaisuus on meille kaikille parempi kuin sellainen, jossa kaikista yksityiskohdista neuvotellaan kaiken aikaa ja jossa jokainen vie asioita omaan suuntaansa.

    Kimmo Nuotio
    professori, dekaani
    Helsingin yliopisto


    • Painetussa lehdessä sivu 40