Projektitutkija - tietoyhteiskunnan
työläinen
Tutkimus, yliopistojen toinen päätehtävä,
on yhä enemmän tilapäisessä
asemassa olevan työvoiman varassa.
Kari Kuoppala, Elias Pekkola ja Taru
Siekkinen kirjoittavat Projektitutkija -
tietoyhteiskunnan työläinen
-kirjastaan, joka tarjoaa kokonaiskuvan
määräaikaisissa työsuhteissa olevien
projektitutkijoiden tilanteesta.
Kirjan aluksi luodaan katsaus niihin laajempiin yhteiskunnallisiin
muutosprosesseihin, joilla on heijastusvaikutuksia
akateemiseen työhön ja sen muutoksiin.
Tällaisina tekijöinä otamme esiin tietotalouden
ja informaatioyhteiskunnan kehityksen, työelämän
yleisemmät muutokset ja työn uudet muodot sekä
tutkimustyölle ominaisen projektoitumisen. Seuraavaksi
tarkastelemme lähemmin yliopistotutkimuksen
organisointiin vaikuttavia tietotalouden tekijöitä,
jotka välittyvät tutkimustyön organisointiin. Esiin
nousevat yliopisto-organisaation löyhäsidonnaisuus,
akateeminen työsuhde, senioriteetti ja hierarkia, yksikkökoko,
tieteenalat ja niiden kulttuurit, kansainvälistyminen,
sukupuoli sekä tutkimusrahoituksen ja politiikkaohjauksen vaihtelut.
Kirjassa luodaan melko perusteellinen katsaus
parin viime vuosikymmenen aikana tehtyyn erityisesti
kvantitatiiviseen akateemisen pätkätyön tutkimukseen.
Tutkimusta on jäsennetty paitsi ajallisesti
myös tutkimusten kohteessa tapahtuneiden muutosten
mukaan. Yliopistoja tarkastellaan työnantajina
lähtien liikkeelle ajasta, jolloin yliopistoilla oli hyvin
vajavainen työnantaja-asema osana valtionhallintoa.
Uuden yliopistolain mukanaan tuoma kokonaisvaltainen
työnantaja-asema ja sen taustat on pyritty selvittämään
haastattelemalla työmarkkinaosapuolina
toimineita sekä ennen uutta yliopistolakia että sen
jälkeen ja kuvaamalla mm. neuvottelujärjestelmässä
tapahtuneita muutoksia. Yliopistojen muuttuneen
työnantaja-aseman viime vuosien kehitystä valotetaan
kohdeyliopistojen henkilöstöpäälliköiden haastattelujen
kautta.
Tutkimuksemme yksi keskeisimmistä tuloksista
on se, että yliopistoissa on kulttuurisesti itsestään
selvänä pidetty asia, että toinen yliopiston päätehtävistä,
tutkimus, on työtä, josta huomattava ja viime
vuosikymmeninä voimakkaasti kasvanut osa tehdään
määräaikaisissa työsuhteissa ja niiden myötä epävarmoissa
ja stressiä aiheuttavissa elämänolosuhteissa.
Jatkuvasti kiristynyt kilpailu rahoituksesta ja rahoituksen
hakemista huonosti tukevat rakenteet johtavat
tämän epävarmuuden pysyvyyteen ja outoon
tilanteeseen, jossa organisaation päätehtävää hoidetaan
jatkuvasti enemmän tai vähemmän tilapäisessä
asemassa olevan työvoiman varassa. Tällä asetelmalla
on välttämättä vaikutuksensa siihen, mitä tutkitaan,
kuinka laadukasta tehty työ on ja miten hyvin tutkimus
palvelee sille asetettuja yhä monimuotoisempia
tavoitteita. Suomalaisen tutkimuksen tulevaisuus ei
näytä valoisalta, kun tähän kuvaan liitetään yliopistoihin
kohdistuvat laajamittaiset rahoituksen leikkaukset
ja niistä seuraavat henkilöstön supistamiset.
Tutkijakunnasta on olemassa kaksi seurattavaa kansallista
aikasarjaa, joista toinen muodostuu opetus- ja
kulttuuriministeriö keräämästä tulosohjaus/tilastoaineistosta
(KOTA), toinen puolestaan tilastokeskuksen
palkkatilastoista. Molempiin tilastoihin yliopistojen
oikeudellisen aseman muutos muodostaa katkoksen.
Opetus- ja kulttuuriministeriön tilastointikäytänteet
muuttuivat muun muassa henkilöstöpoliittisen ohjauksen
muuttuessa ja palkkatilastoissa yliopistojen
työntekijät siirtyivät julkisen sektorin tilastoinnista
yksityisen sektorin tilastoihin. Tämä on harmillista,
sillä osa muutoksesta tai jatkuvuudesta saattaa tässä merkittävässä murrosvaiheessa jäädä havainnoimatta.
Erityisen ongelmallinen siirtymä on KOTA-tilastojen
kannalta. Varsinkin kun vapaakäyttöoikeus on
nyttemmin vanhaan järjestelmään poistunut.
Tutkijoiden määrää voidaan kansallisesti arvioida
kahdella eri tavalla. Joko tekemällä oletus, että ulkopuolisella
rahoituksella palkattu tutkimushenkilökunta
muodostaa tämän joukon (KOTA) tai poimimalla
yliopiston henkilökuntaan kuuluvista nimikkeiden
perusteella tutkijat (Tilastokeskus).
Molempien tilastojen mukaan tutkimushenkilöstö
muodostaa merkittävän osan akateemisesta
henkilöstöstä. Se kattaa laskentatavasta riippuen
noin puolet akateemisesta henkilöstöstä ja hieman
alle 2/5, mikäli varsinaisia tohtorikoulutettavia ei
tähän joukkoon lasketa. Toistaiseksi voimassa olevissa
työsuhteissa tutkijoista työskentelee alle kymmenys.
Akateemisesta henkilöstöstä siis noin 30–40
% työskentelee erilaisissa määräaikaisissa tehtävissä,
jotka eivät liity suoraan jatko-opiskeluun. Tätä
tarkkuus tasoa pidemmälle ei tilastollisessa tarkastelussa
päästä.
Aikasarjana tutkijakunnan työn kehitystä voidaan laadullisesti
tarkastella oikeastaan ainoastaan Tieteentekijöiden
liiton jäsenkyselyiden avulla alkaen vuodesta
2004. Tämäkään aineisto ei muodosta varsinaista paneeliaineistoa
vaan kysymys on kolmen vuoden välein
suoritetusta jäsenkyselystä, jossa vastaajat saattavat
olla osittain samoja. Jäsenkyselyaineiston mukaan
tutkijakunta on naisistunut, vanhentunut ja sen koulutustaso
sekä kokemus ovat nousseet. Työ jäsentyy
edelleenkin varsin lyhyiden pätkien ympärille ja epävarmuus
aiheuttaa haitallista työstressiä. Positiivisiakin
signaaleja on nähtävissä. Tyytymättömyys palkkaukseen
ja stressin kokeminen ovat vähentyneet.
Omassa hankkeessamme toteutettu kysely perustuu
nimikkeittäin poimittuun tutkijapopulaatioon
kahdeksassa suurimmassa yliopistossa. Poiminta
tehtiin siten, että akateemisesta henkilöstöstä poissuljettiin
selkeästi opetuspainotteiset tehtävät. Tarkoituksena
oli saada ensimmäistä kertaa kokonaiskuva
erityisesti määräaikaisten projektitutkijoiden
työstä. Kyselyn vastaajamäärä oli 810 ja vastausprosentti
22,3. Esitämme tässä tutkimuksen keskeiset
havainnot kahden määrittelyn avulla, joista toinen
kuvaa projektitutkijan prototyyppiä ja toinen tutkijan
työn ulottuvuuksia. Projektitutkijan prototyypin
kaltaisia tutkijoita aineistosta oli 38 %, muilla vastaajilla
oli joitain opetuksellisia tai hallinnollisia asemia,
tutkijakoulupaikka, viransijaisuus tai muu vastaava.
Laatikossa on esitetty projektitutkijan prototyypin
"perusominaisuudet".
Kyselyaineiston avulla saimme mielenkiintoista
tietoa määräaikaisten maisteri- ja tohtoritutkijoiden
työstä ja työoloista. Tutkimuksessa hahmotimme
myös kahtatoista projektitukijan työtä kuvaavaa ulottuvuutta,
jotka olivat: Määräaikaisuuden aiheuttama
epävarmuus, määräaikaisuus ja tutkimus, tyytyväisyys
palkkaukseen, työn autonomia, työn merkityksellisyys,
työn tehokkuus, hyvinvointi, ura ja yhteisöllisyys,
uran hallinta, hyvä ilmapiiri, negatiivinen
ilmapiiri ja stressi. Kaikki kyseiset työn ulottuvuudet,
stressiä lukuun ottamatta, muodostettiin aineistossa
yhdistämällä useampi samaa asiaa kuvaava väittämä
summamuuttujaksi. Stressin kokemista mitattiin aineistossa
yhden väittämän avulla (katso lisää aineiston
analyysistä: Siekkinen, Kuoppala, Pekkola 2015).
Kuten edellisen sivun kuviosta voi havaita, kyselyaineiston
valossa voidaan sanoa että akateemiset projektitutkijat
kokevat työnsä melko ristiriitaisena: työ
koetaan hyvin merkitykselliseksi mutta myös epävarmaksi
ja stressaavaksi. Suurimmaksi ongelmaksi koettiin
yksimielisesti määräaikaisten työsuhteiden aiheuttama
epävarmuus, jonka vaikutukset näkyvät negatiivisena
niin tutkimustyössä kuin vapaa-ajallakin;
turvattomuutena ja taloudellisena epävarmuutena.
Väittämän "määräaikaiset työsuhteet vaikeuttavat
tieteellistä työtä" kanssa puolet vastaajista oli
täysin samaa mieltä. Palkkaukseen oltiin kokonaisuudessaan
melko tyytyväisiä, mutta siihen liittyvät
väittämät jakoivat mielipiteitä; sitä ei pidetty kovin
oikeudenmukaisena eikä siihen liittyviä toimintatapoja
pidetty täysin johdonmukaisina. Työssä koettiin
melko paljon autonomiaa, tosin tässäkin väittämässä
esiintyi paljon hajontaa.
Oma työskentely koettiin tehokkaana, varsinkin
väittämän "saavutan sovitut työtavoitteet" kanssa oltiin
samaa mieltä, kuitenkaan aikatauluissa pysyminen
ei aina onnistu. Määräaikaiset maisteri- ja tohtoritutkijat
kokivat pääasiassa olevansa osa tiedeyhteisöä sekä
omaa työyksikköään ja tutkimustyö koettiin hyvin
merkitykselliseksi, etenkin väittämän "tutkimustyö
ja siinä kehittyminen ovat minulle tärkeää työssäni"
kanssa oltiin samaa mieltä. Lähes kaikki maisteri- ja
tohtoritutkijat kokivat hyvinvointia, tosin stressin kokeminen
oli myös hyvin yleistä: 60 % määräaikaisista
maisteri- ja tohtoritutkijoista vastasi sitä koskevaan
väitteeseen täysin tai osittain samaa mieltä.
Tutkijat kokivat ilmapiirin melko hyväksi, reilu
2/3 koki että yksikön ilmapiiri on mukava ja leppoisa
sekä myös sukupuolten tasa-arvoa koskevan väittämän
kanssa oltiin melko samaa mieltä. Negatiivista
ilmapiiriä kuvaavien väittämien kohdalla oli paljon
hajontaa, yksikön ilmapiiri miellettiin melko epävarmaksi.
Yli 60 %:lla aineiston määräaikaisista maisteri-
ja tohtoritutkijoista oli suunnitelma omasta urastaan,
mutta kuitenkin he myös kokivat, että oma ura
yliopistolla perustuu lähinnä sattumiin.
Kari Kuoppala, tutkija, Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulu
Elias Pekkola, yliopisto-opettaja, TaY:n johtamiskorkeakoulu
Taru Siekkinen, projektitutkija, Jyväskylän yliopiston koulutuksen tutkimuslaitos
Suomalainen projektitutkija kyselyaineiston valossa vuonna 2013:
- nainen (52 %)
- iältään 31-40 vuotta (61 %)
- äidinkieli Suomi (83 %)
- asuu pääkaupunkiseudulla (työskentelee Aalto-yliopistossa tai Helsingin yliopistossa, 32 %)
- korkeimman suoritetun tutkinnon koulutusala on (30 %), teknistieteellinen(22 %) tai yhteiskuntatieteellinen (11 %)
- tämänhetkinen tutkimuksen päätieteenala on tekniikka (25 %), yhteiskuntatiede (21 %) tai luonnontiede (18 %)
- elää avo- tai avioliitossa/rekisteröityneessä parisuhteessa (71 %), ei lapsia (51 %)
- koulutukseltaan tohtori (67 %), korkein tutkinto on suoritettu vuonna 2010 (18 %)
- bruttopalkka on keskimäärin 3190 €/kk
- vajaa puolet on työskennellyt myös muun työnantajan palveluksessa kotimaassa, 15 prosenttia noin vuoden, 18 prosenttia 2-5 vuotta.
- 42 prosentilla työtehtävät sijoittuvat vaativuustasolle 5, 69 prosentilla vaativuustasoille 4, 5 tai 6
- 28 prosentilla henkilökohtaisen suoriutumisen taso on 5, 58 prosentilla se on 4, 5 tai 6.
- 19 prosenttia on työskennellyt ulkomailla, suurin osa yhden vuoden ajan
- 19 prosenttia ollut työttömänä uransa aikana noin vuoden ajan
- 22 prosenttia ollut äitiys- tai vanhempainvapaalla enintään 1-2 vuotta
- tekee työssään tällä hetkellä yhden (46 %), kahden (26 %) tai kolmen (14 %) tutkimushankkeen tehtäviä
- osallistuu vuodessa keskimäärin kahden (25 %) tutkimushankkeen valmisteluun, joista noin yksi (41 %) on onnistunut.
- on saanut urallaan keskimäärin kaksi päätoimiseen työskentelyyn tarkoitettua apurahaa
- 91 prosentilla palvelussuhde on kokoaikainen, 44 prosentilla on ollut mahdollisuus vaikuttaa palvelussuhteen kokoaikaisuuteen ja 82 prosenttia on sitä mieltä, että osa-aikaisuus ei olisi oman
elämäntilanteen kannalta hyvä vaihtoehto.
- työskentelee usein yksin (53%), mutta myös pienessä, 2-10 henkilön ryhmässä (72 %), ryhmän jäsenet ovat usein samasta työyksiköstä (57 %) mutta myös muista yliopistoista (45 %). Ryhmän jäsenet edustavat usein samaa tieteenalaa (54 %) mutta myös muita tieteenaloja (51 %).
- ei opiskele työn ohessa (62 %) tai suorittaa jatko-opintoja (28 %).
- ei käytä työajasta opiskeluun yhtään (58 %) tai käyttää siihen alle 10 prosenttia työajasta (21 %)
- rahoittaa opintojaan muun rahoittajan rahoittamassa tutkimusprojektissa tai päätoimen palkkauksella tekemällä jatko-opintoja vapaaajalla (18 %), tutkijakoulupaikan palkkauksella (8 %), toimimalla opetus- tai tutkimustehtävissä (6 %) tai Suomen Akatemian tutkimusprojektissa (6 %).
- 71 prosenttia kuuluu johonkin ammattijärjestöön
Teksti Kari Kuoppala, Elias Pekkola ja Taru Siekkinen
- Painetussa lehdessä sivu 32
|