Oodi ilolle
Suden hetki. Jokin herättää
aamuyöstä, ja
ajatukset kulkevat synkimpiä
latujaan. Varjojen
maasta vyöryy keskeneräisten
töiden jono: artikkeli
jonka deadline meni jo, uusi kurssi
johon olisi ehdittävä paneutua,
kirjat jotka pitäisi lukea, kurssipaperit
joita kommentoida... Yhtään
loppuun saatettua, hyvin tehtyä
asiaa ei häivähdä mielessä. Henkilökohtaisetkin
murheet hyökkäävät
kimppuun suden hetkellä.
Tekemättömistä töistä mieli
etenee yleisempiin huoliin: yliopistoja
koetteleva profilointi (siis
poisvalinta), tohtorien ennätyskorkea
työttömyys – millaiseen
todellisuuteen ohjaankaan ahkeria
ja lahjakkaita väitöskirjantekijöitä
– taloustaantuma ja suuret yhteiskunnalliset ratkaisut, jotka
junnaavat paikallaan. Mennyttä
on valtion pitkä ja kapea leipä,
jota seurasi kohtuullinen eläke.
Valmistaudun tekemään töitä
68-vuotiaaksi. Olisi huolehdittava
fyysisestä ja henkisestä kunnosta,
sillä aikamme uusliberalistisessa
hengessä on niin, että ”kun yksilö
parantaa itsensä, yhteiskunnallisia
ongelmia ei ole” (Petri
Laukka: Aate kallis ja oikea. Kaleva
13.1.2015).
Järki ei aamuyön pimeydessä sano,
että päivän valossa asiat näyttävät
toiselta. Järki sen sijaan sanoo, että
osa asioista on aamullakin ennallaan.
Joitakin huolia voin taltuttaa
ajattelemalla toisin. Mikä yliopistossa
tuottaa iloa? Auttaisiko se
jaksamaan?
Ilonaiheita löytyy, kun nostaa
katseensa ratkaisemattomien ongelmien
yläpuolelle. On ilo kokea
olevansa osa tiedeyhteisöä, joka
rohkaisee luomaan ja kehittämään
jotakin uutta. Silkkaa iloa ovat myös kohtaamiset globaalin ja ylirajaisen
tiedemaailman kumppaneiden
kanssa. Niissä tutkijaminät
saavat uutta virtaa.
Arjen suuri ilo ovat opiskelijat.
Tänä lukuvuonna olen ohjannut
historianopiskelijoita tutkimuksen
teillä. Ensimmäisen vuosikurssin
kanssa on luettu tuoreita
väitöskirjoja ja pohdittu, mikä
niistä tekee tutkimusta ja miten
ne puhuttelevat digiajan tiedon
tarvitsijaa. Toisen ja kolmannen
vuoden opiskelijoiden kanssa on
heittäydytty kandintutkielmien
maailmaan. Monelle se on ensimmäinen
itsenäinen tutkimustyö,
yhtäaikaa suppea ja mullistava.
Palautteessaan eräs opiskelija piti ylevänä ajatusta, että hänestä tulee
lukemalla, keskustelemalla,
kirjoittamalla ja harjoittamalla tieteellistä
työtä kriittinen ajattelija.
Mitä vaikeampi ongelma on edessä
— esimerkiksi tutkimusmetodin
valinta tai merkityksellisen tutkimustehtävän
keksiminen — sitä
lujemmin ponnistelemme.
Opiskelijat pyrkivät yliopistoon
tullakseen vedetyksi uudelle
tasolle, saadakseen uppoutua
johonkin innostavaan — ja työlääseen.
Uurastaminen palkitsee.
Opettajana seison rinta riemukaarella,
kun saan todistaa syttymistä
ja oppimista. ”Onneni on olla
/ pieni osa kokonaisuutta / anna
mulle pallo / niin mä puhallan sen
täyteen”, vääntelee Olavi Uusivirta
runoilija Friedrich Schillerin Oodia
ilolle Beethovenin 9. sinfonian
tahtiin.
Elämme aikaa, jolloin kaiken arvoa
pyritään mittaamaan hyödyn
näkökulmasta. Yliopistojakaan ei pidetä sivistyksen kehtoina vaan
tuotekehityshautomoina. Jos tällä
sanastolla operoidaan, ”tuotteemme”
on vaikeasti mitattava – oikeastaan
mittaamattoman arvokas.
Olen mielelläni mukana ”tuottamassa”
globaaleja kansalaisia, joilla
on välineitä vastustaa helppoja
tulkintoja, tehdä monimutkaista
todellisuutta ymmärrettäväksi ja
hakea tuoreita ratkaisuja. Sivistys
on ilo.
Seija Jalagin
ft, dosentti, historian yliopistonlehtori,
Oulun yliopiston
hallituksen jäsen.
- Painetussa lehdessä sivu 16
|