ACATIIMI 1/13 tulosta | sulje ikkuna

Kirja-arviot

Kielellinen ilkeily voi olla myös positiivista

Pirkko Muikku-Werner:
Ilkeilyn kahdet kasvot.
Vastapaino 2012 310 s.

Kilpailuhenkisessä ja oman edun tavoittelua korostavassa yhteiskunnassa kaikenlainen kiusaaminen ja ilkeily ovat arvossaan, ja sitä löytyy laidasta laitaan aina ääriryhmien aggressiivisesta herjaamisesta ja keskisormen näyttämisestä hienostuneeseen ja vihjailevaan toisen vähättelyyn tai mitätöimiseen. Etenkin työpaikoilla, joissa kilpailu on kireää ja kateus herää helposti, ilkeily ja kiusaaminen kukoistavat.

Eivätkä yliopistojen kaltaiset sivistyslaitoksetkaan ole siitä täysin vapaita. Suomen kielen professori Pirkko Muikku-Wernerin teos Ilkeilyn kahdet kasvot puhuttelee etenkin yliopistolaisia ja muita älyllisen työn tekijöitä. Kirja nimittäin keskittyy tuohon hienostuneempaan eli kielelliseen ilkeilyyn ja sen moniin muotoihin. Kirjan nimen sanat "kahdet kasvot" tulee siitä, että ilkeilyn ei välttämättä tarvitse olla negatiivista ja alistavaa vaan se voi olla myös positiivista, leikkisää ja yhteisöllisyyttä rakentavaa. Kirjassa myös neuvotaan, miten edellinen voidaan kääntää ja kanavoida jälkimmäiseksi.

Kielellinen ilkeily on erityisen houkuttavaa ja myös julmaa sen takia, että se on usein monimerkityksellistä ja kiinni kontekstista. Näin yksi ja sama ilmaus voidaan tulkita yhtälailla positiiviseksi kuin negatiiviseksikin. Ilkeilijä voi aina perääntyä, jos häntä ollaan vetämässä vastuuseen sanoistaan ja todeta, että leikkiähän tässä vain laskettiin tai että kehuiksi nuo ilkeiltä kuulostavat sanat oli tarkoitettu.

Mutta ilkeilyä voi kanavoida myös rakentavasti ja positiivisesti. Tällainen ilkeily on hyväntahtoista ja huumorilla kyllästettyä. Sen ehtona vain on se, että ilkeilijä ja sen kohde ovat statukseltaan samanarvoisia ja ilkeily on vastavuoroista — silloin kumpikaan ei pysty yksipuolisesti alistamaan toista ja pönkittämään omaa egoaan toisen kustannuksella.

Kirjan mukaan alistavan ilkeilyn taustalla onkin ilkeilijän oma paha olo, jonka tämä heijastaa toiseen. Kohde usein häpeää ja syyllistääkin itseään ja päästää ilkeilijän livahtamaan veräjästä. Sen sijaan peloton ja avoin ystävällisyys ja käden ojentaminen pysäyttää ja saa ilkeilijän tajuamaan tekonsa ja riisumaan aseensa ja panssarinsa.

Toki kirjasta löytyy esimerkkejä myös päinvastaisesta eli siitä, että ilkeilijä ei tarkoitakaan pahaa, vaan kohde tulkitsee sanat ilkeiksi, koska ne assosioituvat tämän omiin selvittämättömiin ongelmiin ja traumoihin.

Tätä voisi jatkaa ja todeta, että jo Sigmund Freud oivalsi, että mikään ei ole vakavampi asia kuin huumori ja leikinlasku. Huumorin ja leikinlaskun avulla ihminen pystyy kohtaamaan ja tiedostamaan, käsittelemään ja jalostamaan synkkiä ja raskaita alitajunnan traumojaan sen sijaan että vain vyöryttäisi ne lähimmäisensä päälle.

Myös Ilkeilyn kahdet kasvot yhdistää psykologiaa ja kielentutkimusta omaperäisellä tavalla. Kirja on samalla havainnollinen ja opettava, koska se on täynnä haastattelumateriaalista poimittuja eläviä esimerkkejä ilkeilystä. Lukija voi samastua niin ilkeilijään kuin tämän kohteeseenkin, ja tämän peilin avulla tiedostaa ja kanavoida ilkeilyenergiaansa luovemmalla ja rakentavammalla tavalla. Jaettu huumori ja nauru vapauttavat yksilöt peloistaan ja vahvistavat yhteisöllisyyttä.

Pekka Wahlstedt


Yliopisto politiikan pelinappulana

Jalava, Marja:
The University in the Making of the Welfare State. The 1970s Degree Reform in Finland.
Peter Lang, 2012. 210 s.

Marja Jalavan teos The University in the Making of the Welfare State käsittelee yliopistoa hyvinvointivaltion rakennustekijänä erityisesti 1970-luvun tutkinnonuudistuksen näkökulmasta. Teos on historiallisesta otteestaan huolimatta hyvin ajankohtainen, kun yliopiston ja politiikan välinen suhde on jälleen monin tavoin keskusteluissa.

Jalava esittelee ensin yliopistolaitoksen historiaa alkaen Turun Akatemian perustamisesta vuonna 1640. 1800-luvulla Suomeenkin juurtui humboldtilainen Bildung-näkemys — yliopiston tuli olla laaja-alainen sivistyslaitos, ei kapea-alaisia spesialisteja tuottava koulu. Yliopisto oli keskeinen väylä, joka valmisti tulevan Suomen rakentajia. Vuosisadan loppua kohden tarve kouluttaa erityisalojen osaajia voimistui, mutta yliopistoa ei lähdetty kehittämään tähän suuntaan.

Ensimmäinen maailmansota kurjisti yliopisto-opettajien oloja ja vaikka professorikunta sotien välissä kaksinkertaistuikin, meni valtaosa heidän työajastaan opettamiseen. Inflaatio pakotti professorit jatkamaan viroissaan mahdollisimman pitkään, mikä puolestaan vaikeutti nuorten tutkijoiden urakehitystä. Yliopisto kiinnosti nuorisoa uraväylänä niin paljon, että puhuttiin ylioppilastulvasta. Tätä "ongelmaa" vastaan perustettiin Ylioppilastulvan vastustamiskomitea, joka esitti mietinnössään vuonna 1935 tiukkaa sääntelyä yliopistoon pääsylle. Kuten Jalava toteaa, komitean työ valui hukkaan, kun ei oikeasti haluttukaan rajoittaa akateemista vapautta, edes työvoimapoliittisin perustein.

Vaikeista oloista huolimatta yliopiston opiskelijamäärät olivat toisen maailmansodan jälkeen lähteneet nopeaan nousuun vapaan opinto-oikeuden mahdollistamana. Tilat ja opettajaresurssit eivät riittäneet näin suuren opiskelijajoukon hoitamiseen, mikä johti opiskelijoiden karsi(utu)miseen ”luonnonvalinnan” pohjalta. Kun joissain yksiköissä vuodesta 1946 alkaen otettiin käyttöön numerus clausus -järjestelmä, jolla rajoitettiin opiskelijoiden määrää, oli vapaan yliopistollisen opinto-oikeuden aika vääjäämättömästi ohi.

Suomessa omaksuttiin valtiojohtoisuus myös yliopistojen suhteen. Toisin kuin joissain muissa sodanjälkeisen Euroopan maissa, Suomessa haluttiin kehittää tutkimusyliopistoja sen sijaan, että niistä olisi tehty ammatillisia opinahjoja. Vuonna 1952 perustettu Korkeakoulukomitea pyrki vastaamaan uusiin koulutushaasteisiin kehittämällä alueellista yliopistoverkostoa. Tämä herätti monenlaisia ristiriitoja: vastakkain olivat niin puoluepoliitikot ja akateemisen eliitin edustajat kuin humboldtilaiset ja ammatillisesti orientoituneet tiedekunnat sekä oikeisto ja vasemmisto. Valtio otti vahvan roolin uudistuksen toteuttamisessa ja jo pari vuotta komiteamietinnön jälkeen perustettiin Oulun yliopisto vuonna 1958 — huolimatta etelän yliopistojen vastustuksesta ja niukkuuden jakamisen ongelmallisuudesta – ja tulevina vuosina yliopistoverkosto laajeni koko maahan.

Muutos ajattelussa tapahtui 1960-luvun alussa, kun inhimillisen pääoman kehittäminen nähtiin vastauksena suurten ikäluokkien tuomiin haasteisiin. Presidentti Kekkosen aloitteesta korkeakoulu- uudistusta valmisteltiin nopeaan tahtiin. Kimmokkeena oli kansainvälisen kilpailukyvyn ja talouskasvun edistäminen. Opetusministeriö ohjasi 1970-luvun uudistusta, joka vietiin läpi vastustuksesta huolimatta. Jalava toteaa, että yli 3000 ihmistä työskenteli uudistuksen parissa viisi vuotta ja lopputuloksena juuri mikään ei ollut muuttunut.

Jalavan teosta lukiessa ei voi välttyä miettimästä vallitsevaa uusliberalistista yliopistomaailmaa. Tehokkuuspuhuntaa on käytetty yliopistolaitoksen ohjauksessa koko sen olemassaolon ajan, ja yhtä kauan yliopistoväki on sitä vastustanut, perustellen kantaansa koulutuksen sisällöllisillä vaatimuksilla. Tässä on opittavaa yliopistouudistusten tekijöille.

Joel Kuortti


Älä kaihda vaikeitakaan tavoitteita

Heidi Grant Halvorson:
Onnistu ja menesty kaikissa tavoitteissasi!
Basam Books, 2012.

Sosiaalipsykologian tohtori ja konsultti Heidi Grant Halvorson pohtii onnistumista ja epäonnistumista pitkällisen tutkimustyönsä, mutta myös oman elämänsä kautta.

Tai vaikka Barack Obaman elämän kautta.

”Noin 85 prosenttia ihmisistä, jotka haluavat lopettaa tupakoinnin ja ovat asettaneet sen tavoitteekseen, epäonnistuu”, Halvarson kertoo.

Yksi epäonnistujista on Obama

— ihminen, joka sitkeällä työllä on onnistunut pääsemään erittäin vaikutusvaltaisen virkaan. Mistä on kyse? Halvarson on määrittänyt onnistumisessa olennaisen tärkeätä itsehillinnän kykyä uudella tavalla.

”Itsehillinnän kyky muistuttaa hyvin paljon lihasta. Itsehillinnän voima voi lihaksen tavoin vaihdella — ei vain ihmisten välillä, vaan hetkestä hetkeen. Jopa hyvin treenattu hauis voi joskus väsyä, ja samalla tavoin väsyy itsehillintälihaksesi.”

Olennaista on siis toisaalta harjoittaa säännöllisesti itsehillintää, mutta toisaalta tarjota myös lepoa ja toipumisaikaa.

Kun asettaa itselleen tavoitteita, Halvorsonin mukaan parhaiten toimii, kun ottaa suhteellisen vaikeita ja spesifejä tavoitteita. Näiden saavuttaminen synnyttää onnistumisen ja onnellisuuden kierteen, ”huippusuorituskierteen”.

Halvorson myöntää onneksi inhimillisyyden: kaikki ovat joskus alamaissa. Ikäviä asioita tapahtuu, ja ne voivat olla erittäin masentavia.

Tutkimusten mukaan ne ihmiset, joiden tavoitteena on todistaa omaa arvoaan ja hyvyyttään kärsivät masennuksesta enemmän ja pidempään kuin ne, jotka asennoituvat ”tulen paremmaksi” -henkisesti.

”Jos tähtäät kasvuun etkä arvosi vahvistamiseen, on epätodennäköisempää, että masennut, koska takaiskut ja epäonnistumiset eivät merkitse sinulle oman arvosi heijastusta”, Halvorson kehottaa lukijaa muuttamaan orientoitumistaan. Tämä voi tuottaa hänen mukaansa dramaattista muutosta.

”Kun painopisteesi on siinä, mitä voit oppia eikä siinä, mitä haluat todistaa, olet paljon onnellisempi ja saavutat enemmän.”

Masennuksen hetkenä voi myös tarkistaa omia tavoitteitaan. Halvorsonin mukaan jotkut tavoitteet ovat meille parempia kuin toiset, koska ne ruokkivat olennaisia inhimillisiä tarpeitamme.

”Ihmisillä, joiden kaikki tavoitteet liittyvät imagon ylläpitoon ja rahalliseen voittoon, on usein paljon vähemmän onnellisuutta elämässään, vaikka he onnistuisivatkin tulemaan rikkaiksi ja kuuluisiksi”, Halvorson toteaa.

Halvorson kehottaa tuottamaan hauskuutta työhön seuraavasti: ”Ajattele mieluummin tulen paremmaksi — kuin ’olen hyvä’ - näkökulmasta.”

Kymmenet tutkimukset todistavat, että oppimisen, kasvamisen ja taitojen kehittämisen tavoitteet tuottavat iloa työhön ja elämään.

Halvorson käsittelee kirjassaan myös mm. mielenkiintoisia tutkimuksia siitä, kuinka alitajuntamme tuottaa myös tavoitteita, jotka ovat yllätyksiä tietoiselle mielelle. Tutkimustietoja voi käyttää myös palvelemaan onnistumisia.

Tuula-Maria Ahonen

  • Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 37

ACATIIMI 1/13 tulosta | sulje ikkuna