Kirja-arviot
|
Kielellinen ilkeily voi olla myös positiivista
Pirkko Muikku-Werner:
Ilkeilyn kahdet kasvot.
Vastapaino 2012 310 s.
|
Kilpailuhenkisessä ja oman
edun tavoittelua korostavassa
yhteiskunnassa kaikenlainen
kiusaaminen ja ilkeily ovat arvossaan,
ja sitä löytyy laidasta laitaan
aina ääriryhmien aggressiivisesta
herjaamisesta ja keskisormen
näyttämisestä hienostuneeseen
ja vihjailevaan toisen vähättelyyn
tai mitätöimiseen. Etenkin työpaikoilla,
joissa kilpailu on kireää
ja kateus herää helposti, ilkeily ja
kiusaaminen kukoistavat.
Eivätkä yliopistojen kaltaiset
sivistyslaitoksetkaan ole siitä
täysin vapaita. Suomen kielen
professori Pirkko Muikku-Wernerin
teos Ilkeilyn kahdet kasvot
puhuttelee etenkin yliopistolaisia
ja muita älyllisen työn tekijöitä.
Kirja nimittäin keskittyy tuohon
hienostuneempaan eli kielelliseen
ilkeilyyn ja sen moniin muotoihin.
Kirjan nimen sanat "kahdet
kasvot" tulee siitä, että ilkeilyn ei
välttämättä tarvitse olla negatiivista
ja alistavaa vaan se voi olla
myös positiivista, leikkisää ja yhteisöllisyyttä
rakentavaa. Kirjassa
myös neuvotaan, miten edellinen
voidaan kääntää ja kanavoida jälkimmäiseksi.
Kielellinen ilkeily on erityisen
houkuttavaa ja myös julmaa sen
takia, että se on usein monimerkityksellistä
ja kiinni kontekstista.
Näin yksi ja sama ilmaus voidaan
tulkita yhtälailla positiiviseksi
kuin negatiiviseksikin. Ilkeilijä voi
aina perääntyä, jos häntä ollaan
vetämässä vastuuseen sanoistaan
ja todeta, että leikkiähän tässä
vain laskettiin tai että kehuiksi
nuo ilkeiltä kuulostavat sanat oli
tarkoitettu.
Mutta ilkeilyä voi kanavoida
myös rakentavasti ja positiivisesti.
Tällainen ilkeily on hyväntahtoista
ja huumorilla kyllästettyä. Sen
ehtona vain on se, että ilkeilijä
ja sen kohde ovat statukseltaan
samanarvoisia ja ilkeily on vastavuoroista
— silloin kumpikaan ei
pysty yksipuolisesti alistamaan
toista ja pönkittämään omaa egoaan
toisen kustannuksella.
Kirjan mukaan alistavan ilkeilyn
taustalla onkin ilkeilijän oma
paha olo, jonka tämä heijastaa
toiseen. Kohde usein häpeää ja
syyllistääkin itseään ja päästää ilkeilijän
livahtamaan veräjästä. Sen
sijaan peloton ja avoin ystävällisyys
ja käden ojentaminen pysäyttää
ja saa ilkeilijän tajuamaan
tekonsa ja riisumaan aseensa ja
panssarinsa.
Toki kirjasta löytyy esimerkkejä
myös päinvastaisesta eli siitä,
että ilkeilijä ei tarkoitakaan pahaa,
vaan kohde tulkitsee sanat ilkeiksi,
koska ne assosioituvat tämän
omiin selvittämättömiin ongelmiin
ja traumoihin.
Tätä voisi jatkaa ja todeta,
että jo Sigmund Freud oivalsi,
että mikään ei ole vakavampi
asia kuin huumori ja leikinlasku.
Huumorin ja leikinlaskun avulla
ihminen pystyy kohtaamaan ja
tiedostamaan, käsittelemään ja
jalostamaan synkkiä ja raskaita
alitajunnan traumojaan sen sijaan
että vain vyöryttäisi ne lähimmäisensä
päälle.
Myös Ilkeilyn kahdet kasvot
yhdistää psykologiaa ja kielentutkimusta
omaperäisellä tavalla.
Kirja on samalla havainnollinen
ja opettava, koska se on täynnä
haastattelumateriaalista poimittuja
eläviä esimerkkejä ilkeilystä.
Lukija voi samastua niin ilkeilijään
kuin tämän kohteeseenkin,
ja tämän peilin avulla tiedostaa
ja kanavoida ilkeilyenergiaansa
luovemmalla ja rakentavammalla
tavalla. Jaettu huumori ja nauru
vapauttavat yksilöt peloistaan ja
vahvistavat yhteisöllisyyttä.
Pekka Wahlstedt
|
Yliopisto politiikan pelinappulana
Jalava, Marja:
The University in the Making of the Welfare State. The 1970s Degree Reform in Finland.
Peter Lang, 2012. 210 s.
|
Marja Jalavan teos The University
in the Making of
the Welfare State käsittelee
yliopistoa hyvinvointivaltion
rakennustekijänä erityisesti
1970-luvun tutkinnonuudistuksen
näkökulmasta. Teos on historiallisesta
otteestaan huolimatta hyvin
ajankohtainen, kun yliopiston ja
politiikan välinen suhde on jälleen
monin tavoin keskusteluissa.
Jalava esittelee ensin yliopistolaitoksen
historiaa alkaen
Turun Akatemian perustamisesta
vuonna 1640. 1800-luvulla Suomeenkin
juurtui humboldtilainen
Bildung-näkemys — yliopiston
tuli olla laaja-alainen sivistyslaitos,
ei kapea-alaisia spesialisteja
tuottava koulu. Yliopisto oli keskeinen
väylä, joka valmisti tulevan
Suomen rakentajia. Vuosisadan
loppua kohden tarve kouluttaa
erityisalojen osaajia voimistui,
mutta yliopistoa ei lähdetty kehittämään
tähän suuntaan.
Ensimmäinen maailmansota
kurjisti yliopisto-opettajien oloja
ja vaikka professorikunta sotien
välissä kaksinkertaistuikin,
meni valtaosa heidän työajastaan
opettamiseen. Inflaatio pakotti
professorit jatkamaan viroissaan
mahdollisimman pitkään, mikä
puolestaan vaikeutti nuorten tutkijoiden
urakehitystä. Yliopisto
kiinnosti nuorisoa uraväylänä niin
paljon, että puhuttiin ylioppilastulvasta.
Tätä "ongelmaa" vastaan
perustettiin Ylioppilastulvan
vastustamiskomitea, joka esitti
mietinnössään vuonna 1935 tiukkaa
sääntelyä yliopistoon pääsylle.
Kuten Jalava toteaa, komitean työ
valui hukkaan, kun ei oikeasti
haluttukaan rajoittaa akateemista
vapautta, edes työvoimapoliittisin
perustein.
Vaikeista oloista huolimatta
yliopiston opiskelijamäärät olivat
toisen maailmansodan jälkeen lähteneet
nopeaan nousuun vapaan
opinto-oikeuden mahdollistamana.
Tilat ja opettajaresurssit eivät
riittäneet näin suuren opiskelijajoukon
hoitamiseen, mikä johti
opiskelijoiden karsi(utu)miseen
”luonnonvalinnan” pohjalta. Kun
joissain yksiköissä vuodesta 1946
alkaen otettiin käyttöön numerus
clausus -järjestelmä, jolla rajoitettiin
opiskelijoiden määrää, oli vapaan
yliopistollisen opinto-oikeuden
aika vääjäämättömästi ohi.
Suomessa omaksuttiin valtiojohtoisuus
myös yliopistojen
suhteen. Toisin kuin joissain
muissa sodanjälkeisen Euroopan
maissa, Suomessa haluttiin kehittää
tutkimusyliopistoja sen sijaan,
että niistä olisi tehty ammatillisia
opinahjoja. Vuonna 1952 perustettu
Korkeakoulukomitea pyrki
vastaamaan uusiin koulutushaasteisiin
kehittämällä alueellista
yliopistoverkostoa. Tämä herätti
monenlaisia ristiriitoja: vastakkain
olivat niin puoluepoliitikot ja
akateemisen eliitin edustajat kuin
humboldtilaiset ja ammatillisesti
orientoituneet tiedekunnat sekä
oikeisto ja vasemmisto. Valtio otti
vahvan roolin uudistuksen toteuttamisessa
ja jo pari vuotta komiteamietinnön
jälkeen perustettiin
Oulun yliopisto vuonna 1958
— huolimatta etelän yliopistojen
vastustuksesta ja niukkuuden jakamisen
ongelmallisuudesta – ja
tulevina vuosina yliopistoverkosto
laajeni koko maahan.
Muutos ajattelussa tapahtui
1960-luvun alussa, kun inhimillisen
pääoman kehittäminen
nähtiin vastauksena suurten ikäluokkien
tuomiin haasteisiin. Presidentti
Kekkosen aloitteesta korkeakoulu-
uudistusta valmisteltiin
nopeaan tahtiin. Kimmokkeena
oli kansainvälisen kilpailukyvyn
ja talouskasvun edistäminen.
Opetusministeriö ohjasi 1970-luvun
uudistusta, joka vietiin läpi
vastustuksesta huolimatta. Jalava
toteaa, että yli 3000 ihmistä työskenteli
uudistuksen parissa viisi
vuotta ja lopputuloksena juuri
mikään ei ollut muuttunut.
Jalavan teosta lukiessa ei voi
välttyä miettimästä vallitsevaa
uusliberalistista yliopistomaailmaa. Tehokkuuspuhuntaa on käytetty
yliopistolaitoksen ohjauksessa
koko sen olemassaolon ajan,
ja yhtä kauan yliopistoväki on
sitä vastustanut, perustellen kantaansa
koulutuksen sisällöllisillä
vaatimuksilla. Tässä on opittavaa
yliopistouudistusten tekijöille.
Joel Kuortti
|
Älä kaihda vaikeitakaan tavoitteita
Heidi Grant Halvorson:
Onnistu ja menesty kaikissa tavoitteissasi!
Basam Books, 2012.
|
Sosiaalipsykologian tohtori ja
konsultti Heidi Grant Halvorson
pohtii onnistumista
ja epäonnistumista pitkällisen
tutkimustyönsä, mutta myös oman elämänsä kautta.
Tai vaikka Barack Obaman
elämän kautta.
”Noin 85 prosenttia ihmisistä,
jotka haluavat lopettaa tupakoinnin
ja ovat asettaneet sen tavoitteekseen,
epäonnistuu”, Halvarson
kertoo.
Yksi epäonnistujista on Obama
— ihminen, joka sitkeällä työllä
on onnistunut pääsemään erittäin
vaikutusvaltaisen virkaan. Mistä
on kyse? Halvarson on määrittänyt
onnistumisessa olennaisen
tärkeätä itsehillinnän kykyä uudella
tavalla.
”Itsehillinnän kyky muistuttaa
hyvin paljon lihasta. Itsehillinnän
voima voi lihaksen tavoin vaihdella
— ei vain ihmisten välillä,
vaan hetkestä hetkeen. Jopa hyvin
treenattu hauis voi joskus väsyä, ja
samalla tavoin väsyy itsehillintälihaksesi.”
Olennaista on siis toisaalta
harjoittaa säännöllisesti itsehillintää,
mutta toisaalta tarjota myös
lepoa ja toipumisaikaa.
Kun asettaa itselleen tavoitteita,
Halvorsonin mukaan parhaiten
toimii, kun ottaa suhteellisen vaikeita
ja spesifejä tavoitteita. Näiden
saavuttaminen synnyttää onnistumisen
ja onnellisuuden kierteen,
”huippusuorituskierteen”.
Halvorson myöntää onneksi
inhimillisyyden: kaikki ovat
joskus alamaissa. Ikäviä asioita
tapahtuu, ja ne voivat olla erittäin
masentavia.
Tutkimusten mukaan ne ihmiset,
joiden tavoitteena on todistaa
omaa arvoaan ja hyvyyttään
kärsivät masennuksesta enemmän
ja pidempään kuin ne, jotka
asennoituvat ”tulen paremmaksi”
-henkisesti.
”Jos tähtäät kasvuun etkä
arvosi vahvistamiseen, on epätodennäköisempää,
että masennut,
koska takaiskut ja epäonnistumiset
eivät merkitse sinulle oman arvosi
heijastusta”, Halvorson kehottaa
lukijaa muuttamaan orientoitumistaan.
Tämä voi tuottaa hänen
mukaansa dramaattista muutosta.
”Kun painopisteesi on siinä,
mitä voit oppia eikä siinä, mitä
haluat todistaa, olet paljon onnellisempi
ja saavutat enemmän.”
Masennuksen hetkenä voi
myös tarkistaa omia tavoitteitaan.
Halvorsonin mukaan jotkut tavoitteet
ovat meille parempia kuin
toiset, koska ne ruokkivat olennaisia
inhimillisiä tarpeitamme.
”Ihmisillä, joiden kaikki tavoitteet
liittyvät imagon ylläpitoon
ja rahalliseen voittoon, on
usein paljon vähemmän onnellisuutta
elämässään, vaikka he onnistuisivatkin
tulemaan rikkaiksi
ja kuuluisiksi”, Halvorson toteaa.
Halvorson kehottaa tuottamaan
hauskuutta työhön seuraavasti:
”Ajattele mieluummin tulen
paremmaksi — kuin ’olen hyvä’
- näkökulmasta.”
Kymmenet tutkimukset todistavat,
että oppimisen, kasvamisen
ja taitojen kehittämisen tavoitteet
tuottavat iloa työhön ja elämään.
Halvorson käsittelee kirjassaan
myös mm. mielenkiintoisia tutkimuksia
siitä, kuinka alitajuntamme
tuottaa myös tavoitteita, jotka
ovat yllätyksiä tietoiselle mielelle.
Tutkimustietoja voi käyttää myös
palvelemaan onnistumisia.
Tuula-Maria Ahonen
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 37
|