Kirja-arviot
Ylioppilaat ovat nuoresta iästään huolimatta tai juuri sen takia varsin toimeliasta ja aikaansaavaa väkeä. He perustivat sata vuotta sitten uuden ylioppilastalon, jonka kunniaksi julkaistiin vuonna 2010 iso ja komea opus. Mutta jo aiemmin isänmaan toivot olivat perustaneet oman kirjaston, joka koki päivänvalon vuonna 1858. Lainatut, viivatut, tentityt -kirja kuljettaa lukijan läpi opiskelijakirjaston värikkään ja vaiherikkaan historian tälle vuosituhannelle asti. Kirjassa seurataan sekä suuria yhteiskunnallisia mullistuksia ja niiden vaikutuksia kirjaston asemaan että opiskelijoiden ja henkilökunnan jokapäiväistä elämää ja ongelmia. Miten kirjasto sitten sai alkunsa? Jo Turun Akatemian alkuajoilta, 1600-luvulta lähtien osakunnat olivat ostaneet kirjoja köyhien ylioppilaiden käyttöön. Kirjastot olivat kuitenkin hajallaan siellä täällä ja avoinna vain pari tuntia viikossa. Yleisen ja yhteisen kirjaston tarkoituksena olikin helpottaa kirjojen saantia, lisätä aukioloaikoja sekä tietysti säästää kuluissa. Lisäksi kirjasto tarjosi paikan, jossa ylioppilaat voivat tavata ja viettää aikaa yhdessä. Ensimmäinen kirjasto sijaitsi Hallituskadulla. Sittemmin kirjasto on viettänyt kiertolaiselämää ja vaeltanut Leppäsuonkadun kautta nykyiseen sijaintipaikkaansa Kaisaniemenkadulle. Kirjastotalojen riesoja ovat olleet matalat tilat, vuotavat katot, vetävät ikkunat, huono ilmastointi ja monet muut ongelmat, jotka ovat aiheuttaneet henkilökunnalle turhia sairauslomia. Alusta lähtien kirjastoon hankittiin myös sanoma- ja aikakauslehtiä, karttakirjoja ja tietosanakirjoja. Merkittävää on että myös kaunokirjallisuus oli hyvin edustettuna. Kaunokirjallinen teksti kehitti ylioppilaiden kielitaitoa sekä palveli laaja-alaista sivistymistä. Ensimmäinen kirjastonhoitaja olikin musiikkimies Karl Collan, jonka kynästä ovat syntyneet sellaiset klassikot kuin Sylvian joululaulu ja Vaasan marssi. Myös kirjallisen avantgarden uranuurtaja Volter Kilpi hoiti sivutyökseen 1900-luvun alussa kirjanhoitajan vakanssia. Kirjasto on kietoutunut myös poliittisiin selkkauksiin ja liikehdintään. Sortovuosien aikoina kirjastosta tuli nuor- ja vanhasuomalaisten kiistakapula, kansalaissodan riehuessa sen ovet suljettiin joksinkin aikaa kokonaan, 30-luvulla kirjasto joutui kielikysymyksen pyörteisiin ja Ylioppilaslehden päätoimittaja Urho Kekkonen vaati kirjaston suomalaistamista. Rajoja rikkovalla 1960-luvulla kirjastossa soi avantgardemusiikki Karlheinz Stokhausenista John Gageen ja luentoja pitivät Kaj Chydenius, Erkki Salmenhaara, Seppo Heikinheimo ja Kari Rydman. 70-luvulla taas virastodemokratia oli päivän sana, ja henkilökunta perusti oman Rypström-nimisen lehden äänenkannattajakseen. 70-luvulla kirjasto myös siirtyi valtion omistukseen. Syynä oli massayliopiston synty 60-luvulla ja sen tuoma valtava työmäärä ja resurssien tarve, kun kirjoja, tiloja ja henkilökuntaa piti saada lisää. Koko olemassaolonsa ajan kirjasto oli kärsinyt henkilökunnan ja työmäärän epäsuhdasta. Lisäksi kuluttavassa kirjastotyössä esimerkiksi tuhansien kuittien ja korttien nopea ja mekaaninen siirtely aiheutti rannekipuja ja muita terveyshaittoja ja henkilökunnan sairauslomista tuli aivan oma taloudellinen ongelmansa. Automatisoiminen ja muu moderni teknologia onkin ollut suureksi avuksi juuri kirjastotyössä. ATK mahdollisti jo 60-luvulla ensimmäisen mikrokirjan tulon ja vähän myöhemmin — henkilökunnan suureksi helpotukseksi — siirtymisen paperikortistosta automaattiseen sähköiseen kortistoon. 90-luvulla käyttöönotettu HELKA-järjestelmä mahdollisti kaukolainat, mikä myös kevensi henkilökunnan työtaakkaa. Tietotekniikka myötävaikutti myös uusien opetusmenetelmien kehittymiseen luentopäiväkirjoista esseisiin, kun aineistoihin pääsi helposti käsiksi. Sähkökirja ei kuitenkaan ole kokonaan korvaamassa paperikirjaa eikä kirjasto siirtymässä kokonaan verkkoon. Siinä suhteessa nykytilanne muistuttaa kirjaston alkuaikoja, että kirjastoja yritetään yhdistää ja saada saman katon alle. Tosin kirja varoittaa, että tietotekniikka ja sen mukaan tuomat tehokkuuden ja taloudellisuuden vaatimukset uhkaavat myös vaarantaa kirjaston perinteisen aseman sivistyslaitoksena. Runsaasti tietolaatikoita, kommentteja, kuvia ja muuta havainnollistavaa materiaalia sisältävä Lainatut, viivatut, tentityt jättää lopulliset tulevaisuudenvisiot lukijan pääteltäviksi. Se ainakin on varmaa, että kirjasto on tietopankki, jota jokainen opiskelija ja oppinut jossain muodossa tarvitsee vastakin. Volter Kilven, Urho Kekkosen ja monien muiden vaikuttajien merkittävän roolin esiin tuova kirja vakuuttaa epäilevänkin lukijan siitä, että opiskelijakirjaston historia on tutkimuskirjaston tavoin osa kulttuurihistoriaa ja että se myös tulevaisuudessa kulkee käsi kädessä muun kulttuurin kanssa. Pekka Wahlstedt
Uusliberalistinen koulutuspolitiikka on saanut markkinavoimista vahvan kumppanin. Korkeamman koulutuksen tehtävät ja toimintamuodot ovat kääntyneet tuotantotalouden ja markkinoiden suuntaan: Viimeaikaista kehitystä voidaan kuvailla siirtymänä 'yrityskorkeakouluun', 'palvelukorkeakouluun' tai 'McDonaldskorkeakouluun' (Rinne, Kivirauma ja Lehtinen: Johdatus kasvatustieteisiin, 7. p. WSOY 2010). Tieteenteon keskeiset elementit, teoretisointi ja tutkimusmenetelmien kehittäminen, on jäämässä syrjään. Tämä koskee erityisesti humanistisia ja kasvatustieteellisiä aloja. Empiiriseen kasvatustieteelliseen tutkimukseen on olemassa monia hyviä metodologian oppikirjoja. Sen sijaan teoreettisen kasvatustutkimuksen tieteenfilosofiaa ja metodologiaa käsittelevää kirjallisuutta on varsin niukasti tarjolla. Yliopistonlehtori Katariina Holman ja tutkija Kaisu Mälkin toimittama Tutkimusmatkalla-kirja on tarkoitettu täyttämään tuota aukkoa. Kuten kirjan alaotsikkokin 'Metodologia, teoria ja filosofia kasvatustutkimuksessa' antaa ymmärtää, kyseessä ei ole empiirisen kasvatustutkimuksen, vaan käsitteellis-teoreettisten tutkimusten tekemistä käsittelevä artikkelikokoelma. Kirjassa pyritään etsimään vastauksia muun muassa kysymykseen siitä, mitä teoreettisessa ja erityisesti kirjallisuusanalyyttisessa tutkimuksessa käytettävät teoriat ja menetelmät perimmältään ovat, ja miten niitä voidaan arvioida. Tarjolla olevassa metodikirjallisuudessa tutkimusmenetelmät ja -paradigmat esitellään yleensä irrallaan käytännön tutkimustyöstä. Ne eivät kuitenkaan tarjoa opinnäytetyöntekijöille valmiita muotteja sovellettavaksi tutkimusaineistoon, vaan niitä on arvioitava tutkimuksen edetessä. Professori Pauli Siljander toteaa, että nykyään kasvatustieteelliset tutkimusintressit ovat partikulaarisia, eriytyneitä ja paikallisia. Tämän luonnollinen seuraus on pluralismi, joka näyttäytyy kahdella eri tasolla: toisaalta tutkimuskohteiden moninaisuutena, toisaalta tutkimusta ohjaavien perusajattelutapojen, toteutustapojen ja menetelmien moninaisuutena. Tämä ei Siljanderin mukaan ole varsinainen ongelma, vaan ongelma on teoriavaje. Tällä hän tarkoittaa sitä, että tieteen tehtäväksi ei enää nähdä teorianmuodostusta, vaan tavoite on vaatimattomampi: tutkimuksen tehtävänä on tuottaa yksittäisiä ja paikallisia diskursseja, joilta ei vaadita yleisyyttä, selitysvoimaa tai muita teoreettisia hyveitä. Vaikka nykyisen empiirisen kasvatustutkimuksen piirissä pedagogisia prosesseja koskeva teorianmuodostus ei olekaan kokonaan kadonnut, ajatus teorian kehittelystä on siirtynyt marginaaliin. Yliopistonlehtori Jouni Peltonen käsittelee artikkelissaan teoriantutkimuksen mahdollisuuksia ja haasteita käyttäen esimerkkeinään erilaisiin oppimisteorioihin liittyviä ongelmia ja epäselvyyksiä. Hän päätyy toteamukseen, että empiiris-analyyttisia teorioita on mahdollista tutkia ja niitä saa tutkia teoreettisesti tai filosofisella otteella, ilman varsinaisia tai erityisesti tähän tarkoitukseen kerättyjä empiirisiä aineistoja. Tieteenfilosofi van Fraasseniin viitaten Peltonen toteaa, ettei ole olemassa yhtä yhtenäistä teoriantutkimuksen menetelmää, ja että ”usein jokin hallitseva teoria kahlitsee ja yksipuolistaa ajatteluamme siinä määrin, että emme edes huomaa sellaisia ilmiöitä, jotka eivät sovi tämän teorian kanssa yhteen”. Esko Marjomaa
Professoriliitto valitsi Kaisa Häkkisen vuoden professoriksi 2007, ja tuolloin häntä esiteltiin myös Acatiimin palstoilla. Häkkisen äskettäisen merkkipäivän yhteydessä julkaistiin hänelle omistettu juhlakirja. Tämä teos keskittyy sellaisiin kielentutkimuksen alueisiin, joita Häkkinen on itsekin käsitellyt aktiivisesti, nimittäin kirjakielten historiaan, sanastoon ja sanojen etymologiaan sekä sukukieliin. Juhlakirjan ensimmäinen artikkelisarja käsittelee kirjakielten kehitystä. Tarkasteltavana on enimmäkseen suomen kirjakielen kehitys Agricolan ajoista 1800-luvulle, mutta lisäksi käsitellään ruotsinlapin kirjakieltä sekä latinan ja unkarin sanastosuhteita. Yhden artikkelin keskipisteenä on Kalevala: Raimo Jussila tarkastelee vuoden 1849 Kalevalan laitoksen merkitystä suomen kirjakielen kehityksessä vertailemalla alustavasti Kalevalan sanastoa neljän muun kielimuodon sanastoon, nimittäin vanhaan kirjasuomeen, suomen murteisiin, nykysuomeen ja karjalan kieleen. Tunnetustihan Kalevalan ansiosta länsimurrepohjaiseen vanhaan kirjakieleen aukeni itämurteen voimakas vaikutus, mikä edisti tulevan nykysuomen ymmärrettävyyttä koko suomen kielen puhuma-alueella. Juhlakirjan sanastoa käsitteleviä artikkelisarjoja on kaksi siten, että ensimmäisessä keskitytään suomen kielen sanastoon ja etymologiaan, toisessa sukukieliin. Suomen kielestä artikkelin kirjoittaneet pohtivat eräitä johdostyyppejä sekä esittelevät muun muassa lainasanatutkimuksen vastaanottoa ja sanakirjoja. Tämän lisäksi he ottavat kantaa etymologisiin kysymyksiin sekä esittävät muutamia uusiakin etymologioita. Sukukielten sanasto-osuudessa on eniten kirjoituksia virosta ja saamesta, mutta mukana on myös yksi kirjoitus marista ja yksi permiläiskielistä. Tämänkin artikkelisarjan kirjoittajat esittävät joukon uusia etymologiaehdotuksia. Edelleen Santeri Junttila tähyilee kirjoituksessaan potentiaaliseen tulevaisuuteen visioimalla itämerensuomen seuraavaa etymologista sanakirjaa. Juhlakirjaan sisältyy normaaliin tapaan päivänsankarin julkaisujen bibliografia. Kaisa Häkkisen julkaisuluettelosta ilmenevät hänen ansionsa paitsi tutkijana myös tieteen populaaristajana. Popularisoinnissa mitä näkyvintä toimintaa ovat olleet pitkäaikaiset kolumnistin tehtävät. Vuodesta 1994 vuoteen 2004 Häkkinen kirjoitti etymologisesti painottuneita kolumneja Hiidenkiveen, ja vuodesta 2004 alkaen hän on kirjoittanut sanastoa käsitteleviä kolumneja Tiedelehteen. Eräiden vuosien julkaisuaktiivisuus on ollut todella vilkas, esimerkiksi vuonna 2007 Häkkinen ehti tuottaa kymmenen kolumnin lisäksi 34 muuta julkaisua. Häkkisen juhlakirja tarjoaa monipuolisen katsauksen suomen kielen sanaston ja etymologian nykyiseen tutkimukseen sekä suomen ja sen kirjakielten kehitykseen. Kirjan loppuun koottu bibliografia puolestaan auttaa löytämään kaikki Häkkisen eri julkaisufoorumeilla ilmestyneet kirjoitukset aina vuoteen 2010 asti. Klaus Laalo
|
